sunnuntai 29. elokuuta 2010

Tasa-arvo(ako?)

Kyllä, haluan nostaa sen esiin. Sen peikon, jota feministit kuuluttavat ja jota sovinistit haukkuvat. Tasa-arvon. Sanasta on tullut jo niin trendikäs, että siitä on tullut jo latteuksien huipentuma. Työelämässä sitä viljellään samaan tahtiin kuin visioita, missioita ja strategioita. Kouluihin ja työpaikoille suunnitellaan sukupuolikiintiöitä, palkkoja yritetään saada samalle tasolle ja väkisin tehdä kaikista ihmisistä sukupuoletonta massaa.Mutta yhdessä asiassa ei ihmisten mielipidettä ihan helpolla muutetakaan. Samat ihmiset, jotka paasaavat naisten arvon nostamisesta ja palkkojen yhdenmukaistamisesta katsovat lapsetonta 30-vuotiasta naista kuin ruttopotilasta.

30-vuotias sinkkumies on edelleen ihailtava henkilö. Vaikka isyys ja perheen perustaminen ovat ns. muodikasta ei kukaan katso kieroon, jos 30-vuotias nuori mies kertoo elävänsä mukavaa sinkkuelämää. Joko asiaan ei kiinnitetä mitään huomiota tai jopa miestä kehutaan, kun hän on onnistunut välttämään naisten sitoutumisyritykset. Sukulaisetkin uskovat miehen keskittyvään uraansa tai opiskeluun ja ovat tyytyväisiä vallitsevaan tilanteeseen. Kaikista perhe- ja isyyshössötyksistä huolimatta, 30-vuotias mies tuntuu edelleen olevan joko harmaata massaa tai mies, joka tietää mitä elämältään haluaa.

Mutta annapas olla, kun 30-vuotias nainen sanoo olevansa lapseton. Juujuu, tiedän kyllä, että naiset synnyttävät yhä vanhempana ja moni nainen keskittyy uran luomiseen mielummin kuin äitiyteen, mutta SILTI! Työpaikan kahvipöytäkeskusteluissa vilisee tarinoita lasten koulupäivistä, päiväkodin ensimäisistä askartelutöistä ja siitä, kuinka omaa aikaa on niin vähän. Ja voi sitä kurjaa lapsetonta naista, joka yrittää kommentoida keskusteluun jotain. Hän saa osakseen vain sääliviä katseita ja ehkä lausahduksen "ai niin, sullahan ei olekaan lapsia".

Sukulaiset ja vanhemmat kyselevät yhä useammin, koskas sitä jälkikasvua onkaan tulossa. Olettekos te edes yrittäneet? Onko edes harkinnassa? Kaveripiiri kapenee kapenemistaan, kun yksi jos toinen pullauttelee maailmaan pieniä ihmisiä, jotka vaativat huomiota 24/7 ja kaikki muu ympäriltä unohtuu. Julkisuudessa ja lehtien mielipidepalstoilla yksi jos toinen hehkuttaa, että nainen on todellinen nainen vasta tultuaan äidiksi. Pari päivää sitten luin lehtiartikkelin, jossa kerrottiin yhä useamman sinkkunaisen hakeutuvan hedelmöityshoitoon, vaikka elämän miehestä ei ole tietoakaan.

Pitkään ajattelin, että kuka haluaa lapsia? Halusin kouluttaa itseäni ja kehittää itseäni työssä. Olin tyytyväinen olotilaani ja parisuhteeseeni. Kaikki oli ihan hyvin. Kun luin netistä artikkelin, että naisten hedelmällisyys alkaa laskea, kun hän täyttää 30 vuotta, tunsin ensimmäisen kouristuksen alavatsassa. Tämä yhdessä kaiken mahdollisen edellämainitsemieni seikkojen kanssa tunne siitä, että olen omituinen kummajainen, vain vahvistui entisestään.

Nyt elän kauhun tasapainoa. On hetkiä, jolloin kaikki on hyvin. Olen onnellinen ja iloinen. Mutta se ei tarvitse kuin yhden artikkelin, yhden ilmoituksen lehdessä, yhden lauseen kahvipöydässä tai yhden kysymyksen äidiltäni ja kaikki sortuu. Kuristava tunne kurkussa pahenee ja silmäkulmiin ilmestyy ylimääräistä kiillettä, vaikka kuinka puren hampaita yhteen. Mikseivät ihmiset voi ymmärtää, kuinka paljon pienetkin sanat voivat satuttaa?

1 kommentti:

  1. Voih, ja taas osui ja uppos. Siis niin silkkaa asiaa ja ihan kuin omasta kynästä. Tiedän oikein hyvin ton tunteen.. Me lapsettomathan ei siis ymmärretä yhtään mitään ja meiltä on turha edes odottaa mitään järkevää sanaa mikä koskee lapsia koska eihän me tiedetä lapsista yhtään mitään kun ei itsellä ole lapsia.
    Voi kun ihmiset tosiaan tietäis kuinka ne pienetkin asiat ja sanat voi satuttaa. Okei, itse olen oikeesti lapseton siis on yritystä ja tahtoa mutta kun kaikilla vaan hommat ei suju niin helposti ja kaikille ei ehkä ole lasta tarkoitettu vaikka kuinka haluaisi ja yrittäisi. Eli siis ihan virallisesti kärsin lapsettomuudesta, ja kuten tässä ihan hiljattain viimeks yksissä kekkereissä eräällä ihmisellä oli pieni vauva mukana ja mulle sitten koitettiin oikein useamman ihmisen voimin sanoa että mun pitää ottaa se vauva syliin että mullekkin saatais tartutettua vauvakuume koska kello tikittää... Niinpä, ja mun teki mieli huutaa niille ihmisille että "vittu kun asiat olis niin helppoja, voi kun tulisinkin sen avulla raskaaks että pitäisin hetken sitä pientä kääröä sylissäni.." Fiksusti koitin kuitenkin huumorilla päästä tilanteesta pois koska se tunne kun se pieni käärö olisi ollut sylissä, se jos mikä satuttaa. Ei sillä että haluaisi sitä toisten onnea ja iloa ottaa heiltä pois mutta se oma tuska ja paha olo.. Kun ihmiset tietäisivät kuinka paljon voivat pienillä sanoilla satuttaa. Ja anteeks että purkauduin sun blogiin, tää aihe vaan on itsellä niiin lähellä ja koskettaa ja kovaa. Tsemppiä sulle! Kaikkia ei vaan ole luotu eikä tarkoitettu vanhemmiks ja elämän voi elää ilman lapsia ja varmasti ihan yhtä onnellisena.

    VastaaPoista