Mielessä pyörii jatkuvasti levottomuus. Sellainen omituinen rauhaton tunne. Jotain pitäisi tehdä, jotain pitäisi etsiä, joku asia nyt vaan ei ole hyvin. Tuntuu siltä, että olen koko ikäni etsinyt ratkaisua samaan ongelmaan: miten saisin itseni tyytyväiseksi ja rauhoittumaan. Ratkaisuja on ollut vaikka kuinka monia, mutta jokainen on omalla tavallaan tuottanut pienen pettymyksen. Tai no, pettymys on liian voimakas sana. Helpotusta on kyllä tullut, mutta vain hetkeksi.
Halusin kotieläimiä, hommasin kissat. Halusin miehen, sain miehen. Halusin naimisiin, pääsin naimisiin. Ja suurin haaveeni oli saada oma talo, hankimme oman talon. Halusin kissanpennun, hankimme kissanpennun. Mikä on tilanne nyt? Olen ajoittain harmistunut kissoista, koska ne hankaloittavat matkustamista. Mieheni on ihana ja rakastan häntä, mutta eipä se avioliitto muuttanut parisuhdetta mihinkään, vaikka en kyllä edes tiennyt miten sen olisi pitänytkään muuttaa. Oma talomme on ihana, meille aivan sopiva, mutta se ei kuitenkaan tunnu.... kodilta ... Kissanpentumme on suloisin olento maan päällä, mutta se ei kuitenkaan ole oma vauva...
Voisin jatkaa listaa melkein loputtomiin. Kun järjellä asiaa ajattelee, olen lähes aina saanut sen mitä olen halunnut. Olen toivonut jotain, olen tehnyt töitä sen eteen ja olen saanut sen. Miksi en kuitenkaan osaa nauttia siitä? Mikä estää minua olemasta tyytyväinen elämääni ja nauttimaan siitä mitä minulla on? Miksi aina tulee tunne, että jotain pitäisi vielä tehdä, jotain pitäisi vielä saada?
Välillä toivon todella, että voisin olla yksin. Ilman mitään velvollisuuksia, ilman mitään odotuksia, vain olla. Haaveilen mökistä jossain keskellä ei mitään, jossa voisin vain olla yksin luonnon keskellä, kotieläimiä hoitaen. Mutta kun mieheni on yötä pois kotoa ja olen yksin, omassa talossamme luonnon keskellä kissojemme kanssa, minut valtaa suunnaton yksinäisyys. Itken yksin pahaa oloani ja mietin, miksei kukaan ole minun kanssani. Siis se mistä haaveilen, ei sekään riitä tekemään minua onnelliseksi.
Väkisinkin mieleeni hiipii pelko. Tällä hetkellä suurin haaveni on saada oma lapsi. Ihmislapsi. Haluan tehdä töitä sen eteen, haluan ponnistella kohti perhettä ja omaa jälkeläistä. Ja haluan isomman talon. Talon, jossa on tilaa lapselle. Talon, johon tavaramme mahtuvat hyvin ilman jatkuvaa kaaosta ja ahtautta. Mutta jotenkin minulla on se tunne, että vaikka minä saisin lapsen ja vaikka me saisimme isomman talon, en siltikään olisi... onnellinen. Löytäisin kuitenkin jostain jotain vikaa. Harmittelisin oman aikani menettämistä ja sitä, että talokin on aivan liian suuri pidettäväksi siistinä.
Onko minun siis tyydyttävä siihen, että olen ikuinen etsijä, pessimisti? Löydän aina kolikosta sen väärän puolen, lasi on puoli tyhjä ja leipäkin tippuu aina voi puoli alas päin. Uskallanko ja kannattaako minun edes haaveilla enää mistään, koska ei sen saavuttaminen kuitenkaan auta minua kuin hetkeksi. Onko mikään enää tavoittelemisen arvoista, jos en kuitenkaan saa siitä sitä rauhaa, mitä etsin. Kannattaako minun enää edes yrittää, jos lopputulos on kuitenkin se sama, mikä se on ollut aina.
Tämän hetken ratkaisuni on elää elämää muiden kautta. Haluan auttaa muita, haluan keskittyä muiden ihmisten elämään ja heidän auttamiseen ja tukemiseen. Jos keskityn toisiin ihmisiin ja heidän ongelmiinsa, pääsen hetkeksi eroon omasta ahdistuksestani. Ja kun saan hymyn toisen ihmisen kasvoille, tiedän tekeväni edes jotain oikein. Ja vaikka illalla sängyssä painin taas saman levottomuuden kanssa, joka tuo väkisinkin palan kurkkuun, seuraavana päivänä leivon miehelleni kakun, jotta näen hänen hymyilevän. Se on se pieni onnen hetki, joka auttaa minua yrittämään eteen päin.