Mielenkiintoinen kysymys 30-vuotiaalta "aikuiselta" naiselta. Eikös se jo tässä kohtaa pitäisi olla selvillä? Nykyinen työ tuntuu mielekkäältä ja jopa nautin siitä, mutta silti mielessä pyörii aika ajoin ajatus siitä, haluanko todella tehdä tätä eläkeikään asti? Kuunnellessani muita tuntuu siltä, että kaikilla on selkeät suunnitelmat valmiina, kuinka elämässä edetään ja mitä pitää saavuttaa. Tässä päätösten ja valintojen viidakossa olen aivan totaalisen hukassa.
Kun vaihdoin nykyiseen työpaikkaani assistentin tehtäviin, ensimmäinen kysymys lähes kaikilta läheisiltä ja tuttavilta oli "voiko siitä tehtävästä edetä johonkin?". Miksi? Mihin? Miten niin pitäisi edetä? VAAN assistentti lipsahtaa yllättävän monelta, varsinkin heiltä joilla ei ole mitään kokemusta eikä näkemystä, mitä assistentin työ oikeasti pitää sisällään. Onneksi oma rakas mieheni sentään tajusi kysyä "mitä se sun pomo sit oikein tekee, kun sähän tunnut tekevän kaiken siellä?", kun kerroin mitä päivä- ja viikko-ohjelmaani kuuluu. Niinpä niin ...
Omalla esimiehellänikin tuntuu olevan suunnitelma. Sitä ja tätä ja tuota koulutusta, muutama vuosi kokemusta tästä työstä ja katsotaan mitä kivaa sitten keksisi. Kollegani käy koulutusta, jonka perusteella hänkin kenties suuntaan jonnekin aivan muualle. Puolet kavereistani haaveilee jostain esimies asemasta tai vaihtoehtoisesti täydellisestä kotiäitiydestä.
Pari kuukautta sitten minulta kysyttiin koulutustoiveita. Haluanko kehittää itseäni. Tokihan minä haluan! Mutta kun nettiä ja koulutusohjelmia selaili, mikään ei tuntunut tärppäävän. En halua johtamisen tutkintoa, en halua kouluttautua hyväksi esimieheksi, ei kiinnosta kansainvälinen kauppa eikä eteneminen maisteriksi eikä varsinkaan väitellä tohtoriksi. Ainoat mitkä oikeasti kiinnosti, oli sihteerin perusopinnot, puutarha-alan koulutus sekä mahdollisesti joku sosiaaliala. Sihteerikoulutus tuntuu naurettavalta AMK tutkinnon jälkeen ja puutarhakoulua ja sosiaalialaa työnantaja ei maksa....
Viime aikojen keskustelut ovat taas nostaneet pintaan erään toisenkin ajatuksen. Politiikan. Niin paljon kuin sitä vihaan ja inhoan, silti se omana maailmanaan kiehtoo. Mitä se hyödyttää kiroilla kotona tyhmiä päättäjiä ja äänestää tikkataulun mukaan arvottua ehdokasta, jos ei itse ole valmis tekemään mitään asian eteen. Jotkut läheiseni jopa kannustavat minua lähtemään politiikkaan. Mutta itse pyrin olemaan realisti, ilman TosiTeevee tähteyttä tai Facebook tempausta minulla ei ole mitään mahdollista saada ääniä missään vaaleissa. Aivan sama minkälaisia ajatuksia tai ideoita minulla olisi.
Ehkä se sitten menee siihen, mitä kaikki muut tuntuvat eniten pelkäävän. Minusta tulee VAIN assistentti. Surullista ajatella, että olen 30 kymppisenä urani huipulla VAIN assistenttina ilman mitään tavoitteita tai päämäärää. Mutta niin se vain taitaa olla. Kaikki muut haaveet ja toiveet vaatisivat jotain, mitä realismin mukaan ei ole. Vaikka kuinka lottoaisin, tuskinpa se jättipotti koskaan kohdalle osuu. Ja vaikka politiikkaankin yrittäisin, taitaisi se jäädä kesken, kuten kaikki muukin mitä yritän tehdä. Ja jos lääkäriin on uskomista, tuskinpa minusta sitä kotiäitiäkään tulee...
Tähän se on tyydyttävä ja jotenkin jollain ihme konstilla opittava olemaan tyytyväinen siihen, mitä tällä hetkellä on.
sunnuntai 17. lokakuuta 2010
sunnuntai 3. lokakuuta 2010
Alkoholi
Tuo elämän eliksiiri. Nautinnon lähde. Biletyksen takaaja. Perjantai-illan pelastaja. Hyvän ruuan kruunaaja. Rentoutumisen edellytys.... Vai onko sittenkään?
En voi väittää koskaan olleeni alkoholin suurkuluttaja, mutta en todellakaan mikään absolutistikaan. Pullo poikineen on kulunut siideriä, viiniä ja ehkä muutama kirkaskin. Olen nauttinut sivistyneesti muutaman lasin punaviiniä hyvän ruuan kera, mutta olen onnistunut myös vetämään itseni siihen kuntoon, että norjan kielen harjoituksetkin ovat pelottavan tuttuja. Onneksi näin on käynyt vain ehkä kerran tai pari vuodessa, ei siis mielestäni ole aihetta huolestua.
Yllättäen viime aikoina olen huomannut asiassa muutoksia. Suuria Muutoksia. Keväällä olimme työporukan kanssa reissussa. Mukana oli pullotolkulla siideriä, lonkeroa ja kaljaa, kuten asiaan kuuluu. Reissu oli keskellä viikkoa joten päätin heti, että nyt pitää osata olla nätisti. Nautiskelinkin saunalla vain pari siideriä ja lisänä kivennäisvettä. Paluumatkalla kuitenkin iski "joku". Hörpin kauhealla vauhdilla vielä pari siideriä lisää, syystä, jota en itsekään tajunnut. Ja sitten se iski. Kauhea morkkis. Miksi ihmeessä taas piti? En voi väittää olleeni humalassa eikä seuraavana aamuna ollut krapulaa, mutta se henkinen olotila. Oliko tämä taas fiksua? Miksi piti taas lähteä muiden hömpötyksiin mukaan? Työpaikalla tunsin pitkästä aikaa vanhat "hyvät" paniikin oireet. Vain vaivoin sain keskityttyä töihin en fyysisen vaan henkisen krapulan takia.
Muutama viikko sitten oli isommat kekkerit, joissa jälleen kerran tarjoutui tilaisuus lähteä baariin ja ns. vetästä perseet olalle. Omaan mielialaani kuitenkin vaikutti päällä oleva paha flunssa, joka kaatoi perjantai-iltana sänkyyn jo kymmenen aikaan, ilman pisaraakaan alkoholia. Lauantaille olimme ostaneet pullon kuohuviiniä, jota nautiskelinkin pari lasia hotellin kylpyammeessa loikoillen ja todella nauttien! Illemmalla menimme baariin ja tilasin siellä siiderin. Sitten iski stoppi. En meinannut millään saada edes sitä yhtä siideriä juotua. Menihän se siinä illan aikana, kun otin kyytipojaksi kivennäisvettä. Flunssa teki taas tepposet ja sängyssä olimme jälleen yhdentoista aikaan.
Mutta kuinkas taas kävikään. Vaikka join ne kolme annosta alkoholia yhteensä 5 tunnin aikana enkä todellakaan ollut humalassa, heräsin aamuyöstä kylmään hikeen. Ihmeissäni ja paniikin oireet niskassa laskin, että eihän minulla enää voinut olla alkoholia veressä. Ei mitenkään vaikka kuinka laskin tunteja ja annoksia. Silti se hemmetin henkinen krapula iski päälle ja kaiken lisäksi vielä herätti unesta! Sen verran pääkoppa oli sekaisin, että sinä yönä ei sitten enää nukuttukaan. Mutta aamulla muiden herätessä ja kömpiessä tapahtumapaikalle en voinut olla tyytyväisempi. Yksi jos toinen kävi halailemassa puita ja vessanpönttöjä elimistön tehdessä hidasta kuolemaa. Mutta minullapas ei ollut hätäpäivää!
Eilen avasimme jälleen perinteisen perjantaipunkkupullon. Sain nautittua puolitoista lasia, ja sitten iski stoppi. Hyvän pihvin ja perunoiden kanssa meni kuitenkin vielä toinen puolitoista lasia alas. Ja sitten iski morkkis. Oliko taas pakko? Miksi pitää juoda, vaikka tiedän mitä siitä seuraa? Missä vaiheessa minä opin?
Nykyään yhä useammin päässäni pyörii ajatus absolutismista. Toisaalta se on pelottava ajatus. Menetänkö sillä jotain? Kadotanko yhteyden johonkin menneeseen? Toisaalta punaviini on oikeasti todella hyvää ruuan kanssa ja jopa nautin siitä! Haluanko luopua tästä hyvästä nautinnosta? Ajatus on kuitenkin myös eräällä tapaa helpottava. En tarvitse enää alkoholia pitääkseni hauskaa. En tarvitse promilleja rentoutuakseni. Ei tarvitse enää kärsiä krapulaa nollatakseen "raskasta" elämää.
Pitänee etsiä joku kultainen keskitie. Sallia itselle se lasi tai kaksi oikeasti vain ja ainoastaan ruuan kanssa. Baarissa käydessä voisi pidättäytyä vain kivennäisvedessä ja kokiksessa. Tai jättää baarit kokonaan väliin. Juhlapäivinä voisi naukkailla sen lasin tai kaksi kuohuviiniä, mutta oikeasti vain hyvästä syystä, ei huvikseen. Ja sitten voikin alkaa miettiä, mitenkäs selität 30-kymppisenä naisena lähipiirille, miksi et enää juokaan alkoholia? Päätelmähän on aivan varmasti kaikilla sama : se on kuitenkin raskaana. Niinpä niin...Tuleepahan ainakin punnitua tosi ystävät muka ystävien joukosta!
PS. Ja mitenköhän pitäisi suhtautua tuohon nurkassa pulputtavaan viinipannuun? Noh, onhan se omenan hyötykäyttöä tuokin. Ja joulukin on tulossa, tietääpähän lähipiiri, mitä saavat joululahjaksi :)
En voi väittää koskaan olleeni alkoholin suurkuluttaja, mutta en todellakaan mikään absolutistikaan. Pullo poikineen on kulunut siideriä, viiniä ja ehkä muutama kirkaskin. Olen nauttinut sivistyneesti muutaman lasin punaviiniä hyvän ruuan kera, mutta olen onnistunut myös vetämään itseni siihen kuntoon, että norjan kielen harjoituksetkin ovat pelottavan tuttuja. Onneksi näin on käynyt vain ehkä kerran tai pari vuodessa, ei siis mielestäni ole aihetta huolestua.
Yllättäen viime aikoina olen huomannut asiassa muutoksia. Suuria Muutoksia. Keväällä olimme työporukan kanssa reissussa. Mukana oli pullotolkulla siideriä, lonkeroa ja kaljaa, kuten asiaan kuuluu. Reissu oli keskellä viikkoa joten päätin heti, että nyt pitää osata olla nätisti. Nautiskelinkin saunalla vain pari siideriä ja lisänä kivennäisvettä. Paluumatkalla kuitenkin iski "joku". Hörpin kauhealla vauhdilla vielä pari siideriä lisää, syystä, jota en itsekään tajunnut. Ja sitten se iski. Kauhea morkkis. Miksi ihmeessä taas piti? En voi väittää olleeni humalassa eikä seuraavana aamuna ollut krapulaa, mutta se henkinen olotila. Oliko tämä taas fiksua? Miksi piti taas lähteä muiden hömpötyksiin mukaan? Työpaikalla tunsin pitkästä aikaa vanhat "hyvät" paniikin oireet. Vain vaivoin sain keskityttyä töihin en fyysisen vaan henkisen krapulan takia.
Muutama viikko sitten oli isommat kekkerit, joissa jälleen kerran tarjoutui tilaisuus lähteä baariin ja ns. vetästä perseet olalle. Omaan mielialaani kuitenkin vaikutti päällä oleva paha flunssa, joka kaatoi perjantai-iltana sänkyyn jo kymmenen aikaan, ilman pisaraakaan alkoholia. Lauantaille olimme ostaneet pullon kuohuviiniä, jota nautiskelinkin pari lasia hotellin kylpyammeessa loikoillen ja todella nauttien! Illemmalla menimme baariin ja tilasin siellä siiderin. Sitten iski stoppi. En meinannut millään saada edes sitä yhtä siideriä juotua. Menihän se siinä illan aikana, kun otin kyytipojaksi kivennäisvettä. Flunssa teki taas tepposet ja sängyssä olimme jälleen yhdentoista aikaan.
Mutta kuinkas taas kävikään. Vaikka join ne kolme annosta alkoholia yhteensä 5 tunnin aikana enkä todellakaan ollut humalassa, heräsin aamuyöstä kylmään hikeen. Ihmeissäni ja paniikin oireet niskassa laskin, että eihän minulla enää voinut olla alkoholia veressä. Ei mitenkään vaikka kuinka laskin tunteja ja annoksia. Silti se hemmetin henkinen krapula iski päälle ja kaiken lisäksi vielä herätti unesta! Sen verran pääkoppa oli sekaisin, että sinä yönä ei sitten enää nukuttukaan. Mutta aamulla muiden herätessä ja kömpiessä tapahtumapaikalle en voinut olla tyytyväisempi. Yksi jos toinen kävi halailemassa puita ja vessanpönttöjä elimistön tehdessä hidasta kuolemaa. Mutta minullapas ei ollut hätäpäivää!
Eilen avasimme jälleen perinteisen perjantaipunkkupullon. Sain nautittua puolitoista lasia, ja sitten iski stoppi. Hyvän pihvin ja perunoiden kanssa meni kuitenkin vielä toinen puolitoista lasia alas. Ja sitten iski morkkis. Oliko taas pakko? Miksi pitää juoda, vaikka tiedän mitä siitä seuraa? Missä vaiheessa minä opin?
Nykyään yhä useammin päässäni pyörii ajatus absolutismista. Toisaalta se on pelottava ajatus. Menetänkö sillä jotain? Kadotanko yhteyden johonkin menneeseen? Toisaalta punaviini on oikeasti todella hyvää ruuan kanssa ja jopa nautin siitä! Haluanko luopua tästä hyvästä nautinnosta? Ajatus on kuitenkin myös eräällä tapaa helpottava. En tarvitse enää alkoholia pitääkseni hauskaa. En tarvitse promilleja rentoutuakseni. Ei tarvitse enää kärsiä krapulaa nollatakseen "raskasta" elämää.
Pitänee etsiä joku kultainen keskitie. Sallia itselle se lasi tai kaksi oikeasti vain ja ainoastaan ruuan kanssa. Baarissa käydessä voisi pidättäytyä vain kivennäisvedessä ja kokiksessa. Tai jättää baarit kokonaan väliin. Juhlapäivinä voisi naukkailla sen lasin tai kaksi kuohuviiniä, mutta oikeasti vain hyvästä syystä, ei huvikseen. Ja sitten voikin alkaa miettiä, mitenkäs selität 30-kymppisenä naisena lähipiirille, miksi et enää juokaan alkoholia? Päätelmähän on aivan varmasti kaikilla sama : se on kuitenkin raskaana. Niinpä niin...Tuleepahan ainakin punnitua tosi ystävät muka ystävien joukosta!
PS. Ja mitenköhän pitäisi suhtautua tuohon nurkassa pulputtavaan viinipannuun? Noh, onhan se omenan hyötykäyttöä tuokin. Ja joulukin on tulossa, tietääpähän lähipiiri, mitä saavat joululahjaksi :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)