Mielenkiintoinen kysymys 30-vuotiaalta "aikuiselta" naiselta. Eikös se jo tässä kohtaa pitäisi olla selvillä? Nykyinen työ tuntuu mielekkäältä ja jopa nautin siitä, mutta silti mielessä pyörii aika ajoin ajatus siitä, haluanko todella tehdä tätä eläkeikään asti? Kuunnellessani muita tuntuu siltä, että kaikilla on selkeät suunnitelmat valmiina, kuinka elämässä edetään ja mitä pitää saavuttaa. Tässä päätösten ja valintojen viidakossa olen aivan totaalisen hukassa.
Kun vaihdoin nykyiseen työpaikkaani assistentin tehtäviin, ensimmäinen kysymys lähes kaikilta läheisiltä ja tuttavilta oli "voiko siitä tehtävästä edetä johonkin?". Miksi? Mihin? Miten niin pitäisi edetä? VAAN assistentti lipsahtaa yllättävän monelta, varsinkin heiltä joilla ei ole mitään kokemusta eikä näkemystä, mitä assistentin työ oikeasti pitää sisällään. Onneksi oma rakas mieheni sentään tajusi kysyä "mitä se sun pomo sit oikein tekee, kun sähän tunnut tekevän kaiken siellä?", kun kerroin mitä päivä- ja viikko-ohjelmaani kuuluu. Niinpä niin ...
Omalla esimiehellänikin tuntuu olevan suunnitelma. Sitä ja tätä ja tuota koulutusta, muutama vuosi kokemusta tästä työstä ja katsotaan mitä kivaa sitten keksisi. Kollegani käy koulutusta, jonka perusteella hänkin kenties suuntaan jonnekin aivan muualle. Puolet kavereistani haaveilee jostain esimies asemasta tai vaihtoehtoisesti täydellisestä kotiäitiydestä.
Pari kuukautta sitten minulta kysyttiin koulutustoiveita. Haluanko kehittää itseäni. Tokihan minä haluan! Mutta kun nettiä ja koulutusohjelmia selaili, mikään ei tuntunut tärppäävän. En halua johtamisen tutkintoa, en halua kouluttautua hyväksi esimieheksi, ei kiinnosta kansainvälinen kauppa eikä eteneminen maisteriksi eikä varsinkaan väitellä tohtoriksi. Ainoat mitkä oikeasti kiinnosti, oli sihteerin perusopinnot, puutarha-alan koulutus sekä mahdollisesti joku sosiaaliala. Sihteerikoulutus tuntuu naurettavalta AMK tutkinnon jälkeen ja puutarhakoulua ja sosiaalialaa työnantaja ei maksa....
Viime aikojen keskustelut ovat taas nostaneet pintaan erään toisenkin ajatuksen. Politiikan. Niin paljon kuin sitä vihaan ja inhoan, silti se omana maailmanaan kiehtoo. Mitä se hyödyttää kiroilla kotona tyhmiä päättäjiä ja äänestää tikkataulun mukaan arvottua ehdokasta, jos ei itse ole valmis tekemään mitään asian eteen. Jotkut läheiseni jopa kannustavat minua lähtemään politiikkaan. Mutta itse pyrin olemaan realisti, ilman TosiTeevee tähteyttä tai Facebook tempausta minulla ei ole mitään mahdollista saada ääniä missään vaaleissa. Aivan sama minkälaisia ajatuksia tai ideoita minulla olisi.
Ehkä se sitten menee siihen, mitä kaikki muut tuntuvat eniten pelkäävän. Minusta tulee VAIN assistentti. Surullista ajatella, että olen 30 kymppisenä urani huipulla VAIN assistenttina ilman mitään tavoitteita tai päämäärää. Mutta niin se vain taitaa olla. Kaikki muut haaveet ja toiveet vaatisivat jotain, mitä realismin mukaan ei ole. Vaikka kuinka lottoaisin, tuskinpa se jättipotti koskaan kohdalle osuu. Ja vaikka politiikkaankin yrittäisin, taitaisi se jäädä kesken, kuten kaikki muukin mitä yritän tehdä. Ja jos lääkäriin on uskomista, tuskinpa minusta sitä kotiäitiäkään tulee...
Tähän se on tyydyttävä ja jotenkin jollain ihme konstilla opittava olemaan tyytyväinen siihen, mitä tällä hetkellä on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti