Mitä minä haluan tehdä?

Ihminen tarvitsee harrastuksia, jotta pysyisi edes jotenkin järjissään. Pelkkä työ-koti-työ-koti reitti voi olla ihan mukavaa joskus, mutta aina välillä pitää tehdä jotain joka irrottaa ajatukset normaalirutiineista. Ongelma onkin siinä, että mitä ihmettä sitä tekisi ja keksisi?? Raha ja talous luonnollisesti säätelee myös omalta osaltaan valintoja. Vaikka kuinka haluaisin en tässä taloustilanteessa voi harrastaa matkustelua, en ainakaan niin usein kuin siltä tuntuisi. Olisihan se kiva joka perjantai lennähtää jonnekin päin Eurooppaa ja palata sunnuntaina illalla takaisin. Mutta yleensä vilkaisu tilin saldoon palauttaa ikävästi maan pinnalle.

Kuten edellisessäkin kirjoituksessani viittasin, liikuntaa pitäisi harrastaa. Ja voi pojat sitä on kokeiltukin. Aikoinaan vielä kotikotona asuessani isäni sai minut innostumaan golfista. Hommattiin bägit ja mailat ja kaikki kalliit varusteet. Käytiin lauantai aamuisin pelaamassa ja oli niin kivaa että! Vuoden sitä kesti, sitten se vaan jäi. Muutin omaan kotiini ja harrastus unohtui. Samoihin aikoihin ravasin talvet jääkiekko-otteluissa. Fanaattinen kannastushuuma vei mennessään aina kauden alkaessa. Mutta sitten sekin laantui. Tällä hetkellä golf bägi pölyyntyy kellarissa ja jääkiekon sarjatilanteesta ei ole mitään aavistusta.

Muitakin liikuntamuotoja on tullut kokeiltua. Hommasin pari vuotta sitten kalliit ratsastusvarusteet ja päätin, että aloitan yli 10 vuoden tauon jälkeen ratsastuksen. Lähdin tallille ja ostin 10 kerran kortin. Varasin kerran viikkoon tunteja ja kävinkin niillä. Mutta jotenkin taas kerran tuntui siltä, että en päässyt mukaan toimintaan. Muut ihmiset juttelivat keskenään niitä näitä minun jäädessä lähes kokonaan ulkopuolelle. Olihan se hieno tunne olla jälleen hevosen selässä ja hallita isoa eläintä, mutta ne ihmiset...ei ollut minun paikkani.

Sitten innostuin joogasta. Ostin ohjekirjat ja WiiFitin ja hankkiuduin joogatunneille. Ah sitä ihanan rentoa tunnetta tuntien jälkeen ja sitä harmoonista oloa, jonka sai totaalisesta rauhottumisesta ja hiljentymisestä. Nautin siitä todella ja tein joka päivä muutaman minutin harjoituksia. Sitä kesti sen yhden talvikauden. Nyt on golf bägin vieressä WiiFit lauta keräämässä yhtä kunnioitettavaa pölykerrosta päällensä.

Käsitöitäkin olen kokeillut. Päätin kutoa liivin, sitten villapaidan, sitten kaulaliinan ja tilkkutyynyn. Ja kaikki ovat keskeneräisinä kaapissa yhtenä epämääräisenä lanka- ja puikkokasana. Niin ja ne ristipistotyöt! Kaksi vuotta sitten päätin tehdä kaikille joulukortit ristipistotöinä. Noh, yksikään ei päätynyt postiin asti. Niitä muuten yritin aloitella taas uudelleen tänä syksynä. Taisin jaksaa kaksi kertaa tehdä niitä...ja tuolla ne taas ovat, kaapin perällä.

Uusin villitykseni on autot ja autohifi. Niihin olen sitoutunut jopa niin paljon, että olen lähtenyt mukaan yhdistysten toimintaan liittymällä hallituksen jäseneksi. Nyt onkin mukana velvollisuuksia ja ns. pakollisia tehtäviä, jotka pitää tehdä Muiden Ihmisten takia! Enää en voi vedota omaan laiskuuteeni ja heittää rukkasia nurkkaan, koska sitten pilaan muidenkin ihmisten harrastuksen. Mutta silti takaraivossani pyörii peikko iän ikuisesta kesken jättämisestä. Kuinka kauan tätäkin jaksan? Koska iskee kyllästyminen? Jätänkö muut pulaan kuten olen itseni jättänyt monet kerrat?

Keksiiköhän ihminen ikinä Sitä Oikeaa Harrastusta, josta jaksaisi innostua joka kerta uudelleen ja jonka parissa jaksaisi pyöriä vuodesta toiseen? Sanovathan toki monet, että kaikkea pitää kokeilla. Toki niin onkin. Mutta se, että ei ole mitään intohimon kohdetta, ei mitään sellaista joka saisi perhoset vatsan pohjalle, ei mitään sellaista, joka antaisi kimmokkeen jaksaa yrittää aina yhä uudelleen ja uudelleen, se on aika ... tyhjää ... Kaipaan sitä fanaattista tunnetta, jonka tunsin nuorena jääkiekko-otteluissa. Tai sitä onnistumisen tunnetta, kun pääsin kuin pääsinkin hevosella sen esteradan läpi. Mistä löytäisin sen uudelleen? Mitä minä oikeasti haluan tehdä?

Kurvikas Nainen

Olin joskus hoikka. Harrastin joka päivä liikuntaa ja huhkin ja riehuin ties minkä urheilulajin parissa. Vaikka söin ihan mukavasti, silti paino pysyi kurissa kuin ihmeen kaupalla.

Sitten tapahtui jotain. Yhtäkkiä kaikki vaatteet alkoivat puristaa ja kiristää. Oli pakko lähteä ostamaan isompia vaatteita ettei olisi ylimääräiset tursunneet ylitse ties mistä kohdista. Ja sitten alkoi se laihdutusvillitys. Pakko käydä lenkillä, että laihtuu. Pakko käydä salilla, että laihtuu. Säilytän tämän vaatteen, koska kyllä se kohta sopii minulle, kunhan laihdun.

Työpaikalla toimi Painonvartijoiden pistelaskuarmeija. Liityin heikkona hetkenä mukaan ja aloin laskea kaikkea mitä syön. Mitä siitä sain? Jatkuvan nälän, päänsäryn, kiukkuisuuden ja ... paino pysyi lähes tulkoon samoissa. Luovutin ja totesin, että tämä ei ole minua varten. Samaan aikaan elämä heitteli ikävällä tavalla eteen ja taakse ja jokainen nainenhan tietää, mitä käy kun masentuu. Oi sitä suklaan ja punaviinin määrä!!

Päivänä eräänä astuin jälleen vaa'alle ja meinasin pyörtyä. Painoa oli tullut n. 15 kg lisää. Ja eikun taas kuurille. Keventämään! Oppimaan uusia elämän tapoja. Teemalla en laihduta vaan harjoittelen uuden elämän tavan. Ostin juoksulenkkarit, lähdin lenkille. Ostin kuntosalikortin, lähdin salille. Laskin kaloreita, tein eväitä, suunnittelin aterioita. Ja ihme ja kumma sain tiputettua 10 kiloa elopainoa pois. Mutta kuinkas sitten kävikään...Ei jaksa, ei vaan jaksa. Vaikka kuinka kaahotin elämäntapamuutoksista totesin itsekin, että mihinkäs sitä koira karvoistaan pääsisi. Aina ne samat tavat palasivat, vaikka kuinka yritin ja pinnistelin.

Nyt tuo 10 kiloa on tullut takaisin. Ihan vielä ei korkojen kera... Ja mitä minä teen? En yhtään mitään!!! Ei voisi vähempää kiinnostaa! Okei, ostin salikortin, mutta senkin vain sen takia, että olisi jotain tekemistä pimeinä iltoina ja jos mukana lähtee muutama kilo, mikäs sen mukavampaa. Mutta vaa'alle en enää astu, piste. Olen vihdoinkin oppinut sen, että tämä on minun painoni. Useiden yritysten ja erehdysten ja taisteluiden ja muutosten jälkeen painoni palaa aina tähän samaan lukemaan. Miksi siis taistelisin sitä vastaan?

Kaikkien hömpötysten jälkeen olen yrittänyt opettaa itselleni uuden sanonnan : Olen lihava ja ylpeä siitä! Joissakin maissahan pyöreyttä pidetään vaurauden merkkinä. Jospa lukeutuisinkin siihen kastiin? Miksi pitäisi käyttää puolet päivästä sen miettimiseen, mitä voin syödä ja mitä en ja kaupassa tuhlata aikaa etikettien ja kaloritietojen lukemiseen. Minulla on parempaakin tekemistä! Naisessa pitää olla jotain mistä saa kiinni eikä tarvitse pelätä, että lähtee tuulen mukana lentoon. Se on minun mielipiteeni sanokoot terveysintoilijat mitä muuta tahansa!