Tunnetiloja

Olen yksin.
Henkeä ahdistaa,
sydäntä puristaa.
Luomien alla kirvelee,
silmäkulmat kostuvat.
Ruoka ei maistu,
paha olo nousee kurkkuun.
Paniikin oireet nousevat pintaan.
Lähden ulos, ihmisten luo.
Puen päälleni huumorin kuoren.
Kasvoille asetan hymyn naamion.
Nauran asioille, jotka sattuvat.
Koska se on ainoa keino selvitä.
Vain näin voin huijata itseäni uskomaan,
että elämä jatkuu sittenkin.
Ja ehkä ajoittain,
uskallan olla onnellinen.

Miten pääsen eroon tästä levottomuudesta?

Mielessä pyörii jatkuvasti levottomuus. Sellainen omituinen rauhaton tunne. Jotain pitäisi tehdä, jotain pitäisi etsiä, joku asia nyt vaan ei ole hyvin. Tuntuu siltä, että olen koko ikäni etsinyt ratkaisua samaan ongelmaan: miten saisin itseni tyytyväiseksi ja rauhoittumaan. Ratkaisuja on ollut vaikka kuinka monia, mutta jokainen on omalla tavallaan tuottanut pienen pettymyksen. Tai no, pettymys on liian voimakas sana. Helpotusta on kyllä tullut, mutta vain hetkeksi.

Halusin kotieläimiä, hommasin kissat. Halusin miehen, sain miehen. Halusin naimisiin, pääsin naimisiin. Ja suurin haaveeni oli saada oma talo, hankimme oman talon. Halusin kissanpennun, hankimme kissanpennun. Mikä on tilanne nyt? Olen ajoittain harmistunut kissoista, koska ne hankaloittavat matkustamista. Mieheni on ihana ja rakastan häntä, mutta eipä se avioliitto muuttanut parisuhdetta mihinkään, vaikka en kyllä edes tiennyt miten sen olisi pitänytkään muuttaa. Oma talomme on ihana, meille aivan sopiva, mutta se ei kuitenkaan tunnu.... kodilta ... Kissanpentumme on suloisin olento maan päällä, mutta se ei kuitenkaan ole oma vauva...


Voisin jatkaa listaa melkein loputtomiin. Kun järjellä asiaa ajattelee, olen lähes aina saanut sen mitä olen halunnut. Olen toivonut jotain, olen tehnyt töitä sen eteen ja olen saanut sen. Miksi en kuitenkaan osaa nauttia siitä? Mikä estää minua olemasta tyytyväinen elämääni ja nauttimaan siitä mitä minulla on? Miksi aina tulee tunne, että jotain pitäisi vielä tehdä, jotain pitäisi vielä saada?

Välillä toivon todella, että voisin olla yksin. Ilman mitään velvollisuuksia, ilman mitään odotuksia, vain olla. Haaveilen mökistä jossain keskellä ei mitään, jossa voisin vain olla yksin luonnon keskellä, kotieläimiä hoitaen. Mutta kun mieheni on yötä pois kotoa ja olen yksin, omassa talossamme luonnon keskellä kissojemme kanssa, minut valtaa suunnaton yksinäisyys. Itken yksin pahaa oloani ja mietin, miksei kukaan ole minun kanssani. Siis se mistä haaveilen, ei sekään riitä tekemään minua onnelliseksi.

Väkisinkin mieleeni hiipii pelko. Tällä hetkellä suurin haaveni on saada oma lapsi. Ihmislapsi. Haluan tehdä töitä sen eteen, haluan ponnistella kohti perhettä ja omaa jälkeläistä. Ja haluan isomman talon. Talon, jossa on tilaa lapselle. Talon, johon tavaramme mahtuvat hyvin ilman jatkuvaa kaaosta ja ahtautta. Mutta jotenkin minulla on se tunne, että vaikka minä saisin lapsen ja vaikka me saisimme isomman talon, en siltikään olisi... onnellinen. Löytäisin kuitenkin jostain jotain vikaa. Harmittelisin oman aikani menettämistä ja sitä, että talokin on aivan liian suuri pidettäväksi siistinä.

Onko minun siis tyydyttävä siihen, että olen ikuinen etsijä, pessimisti? Löydän aina kolikosta sen väärän puolen, lasi on puoli tyhjä ja leipäkin tippuu aina voi puoli alas päin. Uskallanko ja kannattaako minun edes haaveilla enää mistään, koska ei sen saavuttaminen kuitenkaan auta minua kuin hetkeksi. Onko mikään enää tavoittelemisen arvoista, jos en kuitenkaan saa siitä sitä rauhaa, mitä etsin. Kannattaako minun enää edes yrittää, jos lopputulos on kuitenkin se sama, mikä se on ollut aina.

Tämän hetken ratkaisuni on elää elämää muiden kautta. Haluan auttaa muita, haluan keskittyä muiden ihmisten elämään ja heidän auttamiseen ja tukemiseen. Jos keskityn toisiin ihmisiin ja heidän ongelmiinsa, pääsen hetkeksi eroon omasta ahdistuksestani. Ja kun saan hymyn toisen ihmisen kasvoille, tiedän tekeväni edes jotain oikein. Ja vaikka illalla sängyssä painin taas saman levottomuuden kanssa, joka tuo väkisinkin palan kurkkuun, seuraavana päivänä leivon miehelleni kakun, jotta näen  hänen hymyilevän. Se on se pieni onnen hetki, joka auttaa minua yrittämään eteen päin.

Mikä minusta tulee isona?

Mielenkiintoinen kysymys 30-vuotiaalta "aikuiselta" naiselta. Eikös se jo tässä kohtaa pitäisi olla selvillä? Nykyinen työ tuntuu mielekkäältä ja jopa nautin siitä, mutta silti mielessä pyörii aika ajoin ajatus siitä, haluanko todella tehdä tätä eläkeikään asti? Kuunnellessani muita tuntuu siltä, että kaikilla on selkeät suunnitelmat valmiina, kuinka elämässä edetään ja mitä pitää saavuttaa. Tässä päätösten ja valintojen viidakossa olen aivan totaalisen hukassa.

Kun vaihdoin nykyiseen työpaikkaani assistentin tehtäviin, ensimmäinen kysymys lähes kaikilta läheisiltä ja tuttavilta oli "voiko siitä tehtävästä edetä johonkin?". Miksi? Mihin? Miten niin pitäisi edetä? VAAN assistentti lipsahtaa yllättävän monelta, varsinkin heiltä joilla ei ole mitään kokemusta eikä näkemystä, mitä assistentin työ oikeasti pitää sisällään. Onneksi oma rakas mieheni sentään tajusi kysyä "mitä se sun pomo sit oikein tekee, kun sähän tunnut tekevän kaiken siellä?", kun kerroin mitä päivä- ja viikko-ohjelmaani kuuluu. Niinpä niin ...

Omalla esimiehellänikin tuntuu olevan suunnitelma. Sitä ja tätä ja tuota koulutusta, muutama vuosi kokemusta tästä työstä ja katsotaan mitä kivaa sitten keksisi. Kollegani käy koulutusta, jonka perusteella hänkin kenties suuntaan jonnekin aivan muualle. Puolet kavereistani haaveilee jostain esimies asemasta tai vaihtoehtoisesti täydellisestä kotiäitiydestä.

Pari kuukautta sitten minulta kysyttiin koulutustoiveita. Haluanko kehittää itseäni. Tokihan minä haluan! Mutta kun nettiä ja koulutusohjelmia selaili, mikään ei tuntunut tärppäävän. En halua johtamisen tutkintoa, en halua kouluttautua hyväksi esimieheksi, ei kiinnosta kansainvälinen kauppa eikä eteneminen maisteriksi eikä varsinkaan väitellä tohtoriksi. Ainoat mitkä oikeasti kiinnosti, oli sihteerin perusopinnot, puutarha-alan koulutus sekä mahdollisesti joku sosiaaliala. Sihteerikoulutus tuntuu naurettavalta AMK tutkinnon jälkeen ja puutarhakoulua ja sosiaalialaa työnantaja ei maksa....

Viime aikojen keskustelut ovat taas nostaneet pintaan erään toisenkin ajatuksen. Politiikan. Niin paljon kuin sitä vihaan ja inhoan, silti se omana maailmanaan kiehtoo. Mitä se hyödyttää kiroilla kotona tyhmiä päättäjiä ja äänestää tikkataulun mukaan arvottua ehdokasta, jos ei itse ole valmis tekemään mitään asian eteen. Jotkut läheiseni jopa kannustavat minua lähtemään politiikkaan. Mutta itse pyrin olemaan realisti, ilman TosiTeevee tähteyttä tai Facebook tempausta minulla ei ole mitään mahdollista saada ääniä missään vaaleissa. Aivan sama minkälaisia ajatuksia tai ideoita minulla olisi.

Ehkä se sitten menee siihen, mitä kaikki muut tuntuvat eniten pelkäävän. Minusta tulee VAIN assistentti. Surullista ajatella, että olen 30 kymppisenä urani huipulla VAIN assistenttina ilman mitään tavoitteita tai päämäärää. Mutta niin se vain taitaa olla. Kaikki muut haaveet ja toiveet vaatisivat jotain, mitä realismin mukaan ei ole. Vaikka kuinka lottoaisin, tuskinpa se jättipotti koskaan kohdalle osuu. Ja vaikka politiikkaankin yrittäisin, taitaisi se jäädä kesken, kuten kaikki muukin mitä yritän tehdä. Ja jos lääkäriin on uskomista, tuskinpa minusta sitä kotiäitiäkään tulee...

Tähän se on tyydyttävä ja jotenkin jollain ihme konstilla opittava olemaan tyytyväinen siihen, mitä tällä hetkellä on.

Alkoholi

Tuo elämän eliksiiri. Nautinnon lähde. Biletyksen takaaja. Perjantai-illan pelastaja. Hyvän ruuan kruunaaja. Rentoutumisen edellytys.... Vai onko sittenkään?

En voi väittää koskaan olleeni alkoholin suurkuluttaja, mutta en todellakaan mikään absolutistikaan. Pullo poikineen on kulunut siideriä, viiniä ja ehkä muutama kirkaskin. Olen nauttinut sivistyneesti muutaman lasin punaviiniä hyvän ruuan kera, mutta olen onnistunut myös vetämään itseni siihen kuntoon, että norjan kielen harjoituksetkin ovat pelottavan tuttuja. Onneksi näin on käynyt vain ehkä kerran tai pari vuodessa, ei siis mielestäni ole aihetta huolestua.

Yllättäen viime aikoina olen huomannut asiassa muutoksia. Suuria Muutoksia. Keväällä olimme työporukan kanssa reissussa. Mukana oli pullotolkulla siideriä, lonkeroa ja kaljaa, kuten asiaan kuuluu. Reissu oli keskellä viikkoa joten päätin heti, että nyt pitää osata olla nätisti. Nautiskelinkin saunalla vain pari siideriä ja lisänä kivennäisvettä. Paluumatkalla kuitenkin iski "joku". Hörpin kauhealla vauhdilla vielä pari siideriä lisää, syystä, jota en itsekään tajunnut. Ja sitten se iski. Kauhea morkkis. Miksi ihmeessä taas piti? En voi väittää olleeni humalassa eikä seuraavana aamuna ollut krapulaa, mutta se henkinen olotila. Oliko tämä taas fiksua? Miksi piti taas lähteä muiden hömpötyksiin mukaan? Työpaikalla tunsin pitkästä aikaa vanhat "hyvät" paniikin oireet. Vain vaivoin sain keskityttyä töihin en fyysisen vaan henkisen krapulan takia.

Muutama viikko sitten oli isommat kekkerit, joissa jälleen kerran tarjoutui tilaisuus lähteä baariin ja ns. vetästä perseet olalle. Omaan mielialaani kuitenkin vaikutti päällä oleva paha flunssa, joka kaatoi perjantai-iltana sänkyyn jo kymmenen aikaan, ilman pisaraakaan alkoholia. Lauantaille olimme ostaneet pullon kuohuviiniä, jota nautiskelinkin pari lasia hotellin kylpyammeessa loikoillen ja todella nauttien! Illemmalla menimme baariin ja tilasin siellä siiderin. Sitten iski stoppi. En meinannut millään saada edes sitä yhtä siideriä juotua. Menihän se siinä illan aikana, kun otin kyytipojaksi kivennäisvettä. Flunssa teki taas tepposet ja sängyssä olimme jälleen yhdentoista aikaan.

Mutta kuinkas taas kävikään. Vaikka join ne kolme annosta alkoholia yhteensä 5 tunnin aikana enkä todellakaan ollut humalassa, heräsin aamuyöstä kylmään hikeen. Ihmeissäni ja paniikin oireet niskassa laskin, että eihän minulla enää voinut olla alkoholia veressä. Ei mitenkään vaikka kuinka laskin tunteja ja annoksia. Silti se hemmetin henkinen krapula iski päälle ja kaiken lisäksi vielä herätti unesta! Sen verran pääkoppa oli sekaisin, että sinä yönä ei sitten enää nukuttukaan. Mutta aamulla muiden herätessä ja kömpiessä tapahtumapaikalle en voinut olla tyytyväisempi. Yksi jos toinen kävi halailemassa puita ja vessanpönttöjä elimistön tehdessä hidasta kuolemaa. Mutta minullapas ei ollut hätäpäivää!

Eilen avasimme jälleen perinteisen perjantaipunkkupullon. Sain nautittua puolitoista lasia, ja sitten iski stoppi. Hyvän pihvin ja perunoiden kanssa meni kuitenkin vielä toinen puolitoista lasia alas. Ja sitten iski morkkis. Oliko taas pakko? Miksi pitää juoda, vaikka tiedän mitä siitä seuraa? Missä vaiheessa minä opin?

Nykyään yhä useammin päässäni pyörii ajatus absolutismista. Toisaalta se on pelottava ajatus. Menetänkö sillä jotain? Kadotanko yhteyden johonkin menneeseen? Toisaalta punaviini on oikeasti todella hyvää ruuan kanssa ja jopa nautin siitä! Haluanko luopua tästä hyvästä nautinnosta? Ajatus on kuitenkin myös eräällä tapaa helpottava. En tarvitse enää alkoholia pitääkseni hauskaa. En tarvitse promilleja rentoutuakseni. Ei tarvitse enää kärsiä krapulaa nollatakseen "raskasta" elämää.

Pitänee etsiä joku kultainen keskitie. Sallia itselle se lasi tai kaksi oikeasti vain ja ainoastaan ruuan kanssa. Baarissa käydessä voisi pidättäytyä vain kivennäisvedessä ja kokiksessa. Tai jättää baarit kokonaan väliin. Juhlapäivinä voisi naukkailla sen lasin tai kaksi kuohuviiniä, mutta oikeasti vain hyvästä syystä, ei huvikseen. Ja sitten voikin alkaa miettiä, mitenkäs selität 30-kymppisenä naisena lähipiirille, miksi et enää juokaan alkoholia? Päätelmähän on aivan varmasti kaikilla sama : se on kuitenkin raskaana. Niinpä niin...Tuleepahan ainakin punnitua tosi ystävät muka ystävien joukosta!

PS. Ja mitenköhän pitäisi suhtautua tuohon nurkassa pulputtavaan viinipannuun? Noh, onhan se omenan hyötykäyttöä tuokin. Ja joulukin on tulossa, tietääpähän lähipiiri, mitä saavat joululahjaksi :)

Mitä minä haluan tehdä?

Ihminen tarvitsee harrastuksia, jotta pysyisi edes jotenkin järjissään. Pelkkä työ-koti-työ-koti reitti voi olla ihan mukavaa joskus, mutta aina välillä pitää tehdä jotain joka irrottaa ajatukset normaalirutiineista. Ongelma onkin siinä, että mitä ihmettä sitä tekisi ja keksisi?? Raha ja talous luonnollisesti säätelee myös omalta osaltaan valintoja. Vaikka kuinka haluaisin en tässä taloustilanteessa voi harrastaa matkustelua, en ainakaan niin usein kuin siltä tuntuisi. Olisihan se kiva joka perjantai lennähtää jonnekin päin Eurooppaa ja palata sunnuntaina illalla takaisin. Mutta yleensä vilkaisu tilin saldoon palauttaa ikävästi maan pinnalle.

Kuten edellisessäkin kirjoituksessani viittasin, liikuntaa pitäisi harrastaa. Ja voi pojat sitä on kokeiltukin. Aikoinaan vielä kotikotona asuessani isäni sai minut innostumaan golfista. Hommattiin bägit ja mailat ja kaikki kalliit varusteet. Käytiin lauantai aamuisin pelaamassa ja oli niin kivaa että! Vuoden sitä kesti, sitten se vaan jäi. Muutin omaan kotiini ja harrastus unohtui. Samoihin aikoihin ravasin talvet jääkiekko-otteluissa. Fanaattinen kannastushuuma vei mennessään aina kauden alkaessa. Mutta sitten sekin laantui. Tällä hetkellä golf bägi pölyyntyy kellarissa ja jääkiekon sarjatilanteesta ei ole mitään aavistusta.

Muitakin liikuntamuotoja on tullut kokeiltua. Hommasin pari vuotta sitten kalliit ratsastusvarusteet ja päätin, että aloitan yli 10 vuoden tauon jälkeen ratsastuksen. Lähdin tallille ja ostin 10 kerran kortin. Varasin kerran viikkoon tunteja ja kävinkin niillä. Mutta jotenkin taas kerran tuntui siltä, että en päässyt mukaan toimintaan. Muut ihmiset juttelivat keskenään niitä näitä minun jäädessä lähes kokonaan ulkopuolelle. Olihan se hieno tunne olla jälleen hevosen selässä ja hallita isoa eläintä, mutta ne ihmiset...ei ollut minun paikkani.

Sitten innostuin joogasta. Ostin ohjekirjat ja WiiFitin ja hankkiuduin joogatunneille. Ah sitä ihanan rentoa tunnetta tuntien jälkeen ja sitä harmoonista oloa, jonka sai totaalisesta rauhottumisesta ja hiljentymisestä. Nautin siitä todella ja tein joka päivä muutaman minutin harjoituksia. Sitä kesti sen yhden talvikauden. Nyt on golf bägin vieressä WiiFit lauta keräämässä yhtä kunnioitettavaa pölykerrosta päällensä.

Käsitöitäkin olen kokeillut. Päätin kutoa liivin, sitten villapaidan, sitten kaulaliinan ja tilkkutyynyn. Ja kaikki ovat keskeneräisinä kaapissa yhtenä epämääräisenä lanka- ja puikkokasana. Niin ja ne ristipistotyöt! Kaksi vuotta sitten päätin tehdä kaikille joulukortit ristipistotöinä. Noh, yksikään ei päätynyt postiin asti. Niitä muuten yritin aloitella taas uudelleen tänä syksynä. Taisin jaksaa kaksi kertaa tehdä niitä...ja tuolla ne taas ovat, kaapin perällä.

Uusin villitykseni on autot ja autohifi. Niihin olen sitoutunut jopa niin paljon, että olen lähtenyt mukaan yhdistysten toimintaan liittymällä hallituksen jäseneksi. Nyt onkin mukana velvollisuuksia ja ns. pakollisia tehtäviä, jotka pitää tehdä Muiden Ihmisten takia! Enää en voi vedota omaan laiskuuteeni ja heittää rukkasia nurkkaan, koska sitten pilaan muidenkin ihmisten harrastuksen. Mutta silti takaraivossani pyörii peikko iän ikuisesta kesken jättämisestä. Kuinka kauan tätäkin jaksan? Koska iskee kyllästyminen? Jätänkö muut pulaan kuten olen itseni jättänyt monet kerrat?

Keksiiköhän ihminen ikinä Sitä Oikeaa Harrastusta, josta jaksaisi innostua joka kerta uudelleen ja jonka parissa jaksaisi pyöriä vuodesta toiseen? Sanovathan toki monet, että kaikkea pitää kokeilla. Toki niin onkin. Mutta se, että ei ole mitään intohimon kohdetta, ei mitään sellaista joka saisi perhoset vatsan pohjalle, ei mitään sellaista, joka antaisi kimmokkeen jaksaa yrittää aina yhä uudelleen ja uudelleen, se on aika ... tyhjää ... Kaipaan sitä fanaattista tunnetta, jonka tunsin nuorena jääkiekko-otteluissa. Tai sitä onnistumisen tunnetta, kun pääsin kuin pääsinkin hevosella sen esteradan läpi. Mistä löytäisin sen uudelleen? Mitä minä oikeasti haluan tehdä?

Kurvikas Nainen

Olin joskus hoikka. Harrastin joka päivä liikuntaa ja huhkin ja riehuin ties minkä urheilulajin parissa. Vaikka söin ihan mukavasti, silti paino pysyi kurissa kuin ihmeen kaupalla.

Sitten tapahtui jotain. Yhtäkkiä kaikki vaatteet alkoivat puristaa ja kiristää. Oli pakko lähteä ostamaan isompia vaatteita ettei olisi ylimääräiset tursunneet ylitse ties mistä kohdista. Ja sitten alkoi se laihdutusvillitys. Pakko käydä lenkillä, että laihtuu. Pakko käydä salilla, että laihtuu. Säilytän tämän vaatteen, koska kyllä se kohta sopii minulle, kunhan laihdun.

Työpaikalla toimi Painonvartijoiden pistelaskuarmeija. Liityin heikkona hetkenä mukaan ja aloin laskea kaikkea mitä syön. Mitä siitä sain? Jatkuvan nälän, päänsäryn, kiukkuisuuden ja ... paino pysyi lähes tulkoon samoissa. Luovutin ja totesin, että tämä ei ole minua varten. Samaan aikaan elämä heitteli ikävällä tavalla eteen ja taakse ja jokainen nainenhan tietää, mitä käy kun masentuu. Oi sitä suklaan ja punaviinin määrä!!

Päivänä eräänä astuin jälleen vaa'alle ja meinasin pyörtyä. Painoa oli tullut n. 15 kg lisää. Ja eikun taas kuurille. Keventämään! Oppimaan uusia elämän tapoja. Teemalla en laihduta vaan harjoittelen uuden elämän tavan. Ostin juoksulenkkarit, lähdin lenkille. Ostin kuntosalikortin, lähdin salille. Laskin kaloreita, tein eväitä, suunnittelin aterioita. Ja ihme ja kumma sain tiputettua 10 kiloa elopainoa pois. Mutta kuinkas sitten kävikään...Ei jaksa, ei vaan jaksa. Vaikka kuinka kaahotin elämäntapamuutoksista totesin itsekin, että mihinkäs sitä koira karvoistaan pääsisi. Aina ne samat tavat palasivat, vaikka kuinka yritin ja pinnistelin.

Nyt tuo 10 kiloa on tullut takaisin. Ihan vielä ei korkojen kera... Ja mitä minä teen? En yhtään mitään!!! Ei voisi vähempää kiinnostaa! Okei, ostin salikortin, mutta senkin vain sen takia, että olisi jotain tekemistä pimeinä iltoina ja jos mukana lähtee muutama kilo, mikäs sen mukavampaa. Mutta vaa'alle en enää astu, piste. Olen vihdoinkin oppinut sen, että tämä on minun painoni. Useiden yritysten ja erehdysten ja taisteluiden ja muutosten jälkeen painoni palaa aina tähän samaan lukemaan. Miksi siis taistelisin sitä vastaan?

Kaikkien hömpötysten jälkeen olen yrittänyt opettaa itselleni uuden sanonnan : Olen lihava ja ylpeä siitä! Joissakin maissahan pyöreyttä pidetään vaurauden merkkinä. Jospa lukeutuisinkin siihen kastiin? Miksi pitäisi käyttää puolet päivästä sen miettimiseen, mitä voin syödä ja mitä en ja kaupassa tuhlata aikaa etikettien ja kaloritietojen lukemiseen. Minulla on parempaakin tekemistä! Naisessa pitää olla jotain mistä saa kiinni eikä tarvitse pelätä, että lähtee tuulen mukana lentoon. Se on minun mielipiteeni sanokoot terveysintoilijat mitä muuta tahansa!

Tasa-arvo(ako?)

Kyllä, haluan nostaa sen esiin. Sen peikon, jota feministit kuuluttavat ja jota sovinistit haukkuvat. Tasa-arvon. Sanasta on tullut jo niin trendikäs, että siitä on tullut jo latteuksien huipentuma. Työelämässä sitä viljellään samaan tahtiin kuin visioita, missioita ja strategioita. Kouluihin ja työpaikoille suunnitellaan sukupuolikiintiöitä, palkkoja yritetään saada samalle tasolle ja väkisin tehdä kaikista ihmisistä sukupuoletonta massaa.Mutta yhdessä asiassa ei ihmisten mielipidettä ihan helpolla muutetakaan. Samat ihmiset, jotka paasaavat naisten arvon nostamisesta ja palkkojen yhdenmukaistamisesta katsovat lapsetonta 30-vuotiasta naista kuin ruttopotilasta.

30-vuotias sinkkumies on edelleen ihailtava henkilö. Vaikka isyys ja perheen perustaminen ovat ns. muodikasta ei kukaan katso kieroon, jos 30-vuotias nuori mies kertoo elävänsä mukavaa sinkkuelämää. Joko asiaan ei kiinnitetä mitään huomiota tai jopa miestä kehutaan, kun hän on onnistunut välttämään naisten sitoutumisyritykset. Sukulaisetkin uskovat miehen keskittyvään uraansa tai opiskeluun ja ovat tyytyväisiä vallitsevaan tilanteeseen. Kaikista perhe- ja isyyshössötyksistä huolimatta, 30-vuotias mies tuntuu edelleen olevan joko harmaata massaa tai mies, joka tietää mitä elämältään haluaa.

Mutta annapas olla, kun 30-vuotias nainen sanoo olevansa lapseton. Juujuu, tiedän kyllä, että naiset synnyttävät yhä vanhempana ja moni nainen keskittyy uran luomiseen mielummin kuin äitiyteen, mutta SILTI! Työpaikan kahvipöytäkeskusteluissa vilisee tarinoita lasten koulupäivistä, päiväkodin ensimäisistä askartelutöistä ja siitä, kuinka omaa aikaa on niin vähän. Ja voi sitä kurjaa lapsetonta naista, joka yrittää kommentoida keskusteluun jotain. Hän saa osakseen vain sääliviä katseita ja ehkä lausahduksen "ai niin, sullahan ei olekaan lapsia".

Sukulaiset ja vanhemmat kyselevät yhä useammin, koskas sitä jälkikasvua onkaan tulossa. Olettekos te edes yrittäneet? Onko edes harkinnassa? Kaveripiiri kapenee kapenemistaan, kun yksi jos toinen pullauttelee maailmaan pieniä ihmisiä, jotka vaativat huomiota 24/7 ja kaikki muu ympäriltä unohtuu. Julkisuudessa ja lehtien mielipidepalstoilla yksi jos toinen hehkuttaa, että nainen on todellinen nainen vasta tultuaan äidiksi. Pari päivää sitten luin lehtiartikkelin, jossa kerrottiin yhä useamman sinkkunaisen hakeutuvan hedelmöityshoitoon, vaikka elämän miehestä ei ole tietoakaan.

Pitkään ajattelin, että kuka haluaa lapsia? Halusin kouluttaa itseäni ja kehittää itseäni työssä. Olin tyytyväinen olotilaani ja parisuhteeseeni. Kaikki oli ihan hyvin. Kun luin netistä artikkelin, että naisten hedelmällisyys alkaa laskea, kun hän täyttää 30 vuotta, tunsin ensimmäisen kouristuksen alavatsassa. Tämä yhdessä kaiken mahdollisen edellämainitsemieni seikkojen kanssa tunne siitä, että olen omituinen kummajainen, vain vahvistui entisestään.

Nyt elän kauhun tasapainoa. On hetkiä, jolloin kaikki on hyvin. Olen onnellinen ja iloinen. Mutta se ei tarvitse kuin yhden artikkelin, yhden ilmoituksen lehdessä, yhden lauseen kahvipöydässä tai yhden kysymyksen äidiltäni ja kaikki sortuu. Kuristava tunne kurkussa pahenee ja silmäkulmiin ilmestyy ylimääräistä kiillettä, vaikka kuinka puren hampaita yhteen. Mikseivät ihmiset voi ymmärtää, kuinka paljon pienetkin sanat voivat satuttaa?