Olen yksin.
Henkeä ahdistaa,
sydäntä puristaa.
Luomien alla kirvelee,
silmäkulmat kostuvat.
Ruoka ei maistu,
paha olo nousee kurkkuun.
Paniikin oireet nousevat pintaan.
Lähden ulos, ihmisten luo.
Puen päälleni huumorin kuoren.
Kasvoille asetan hymyn naamion.
Nauran asioille, jotka sattuvat.
Koska se on ainoa keino selvitä.
Vain näin voin huijata itseäni uskomaan,
että elämä jatkuu sittenkin.
Ja ehkä ajoittain,
uskallan olla onnellinen.
