sunnuntai 17. lokakuuta 2010

Mikä minusta tulee isona?

Mielenkiintoinen kysymys 30-vuotiaalta "aikuiselta" naiselta. Eikös se jo tässä kohtaa pitäisi olla selvillä? Nykyinen työ tuntuu mielekkäältä ja jopa nautin siitä, mutta silti mielessä pyörii aika ajoin ajatus siitä, haluanko todella tehdä tätä eläkeikään asti? Kuunnellessani muita tuntuu siltä, että kaikilla on selkeät suunnitelmat valmiina, kuinka elämässä edetään ja mitä pitää saavuttaa. Tässä päätösten ja valintojen viidakossa olen aivan totaalisen hukassa.

Kun vaihdoin nykyiseen työpaikkaani assistentin tehtäviin, ensimmäinen kysymys lähes kaikilta läheisiltä ja tuttavilta oli "voiko siitä tehtävästä edetä johonkin?". Miksi? Mihin? Miten niin pitäisi edetä? VAAN assistentti lipsahtaa yllättävän monelta, varsinkin heiltä joilla ei ole mitään kokemusta eikä näkemystä, mitä assistentin työ oikeasti pitää sisällään. Onneksi oma rakas mieheni sentään tajusi kysyä "mitä se sun pomo sit oikein tekee, kun sähän tunnut tekevän kaiken siellä?", kun kerroin mitä päivä- ja viikko-ohjelmaani kuuluu. Niinpä niin ...

Omalla esimiehellänikin tuntuu olevan suunnitelma. Sitä ja tätä ja tuota koulutusta, muutama vuosi kokemusta tästä työstä ja katsotaan mitä kivaa sitten keksisi. Kollegani käy koulutusta, jonka perusteella hänkin kenties suuntaan jonnekin aivan muualle. Puolet kavereistani haaveilee jostain esimies asemasta tai vaihtoehtoisesti täydellisestä kotiäitiydestä.

Pari kuukautta sitten minulta kysyttiin koulutustoiveita. Haluanko kehittää itseäni. Tokihan minä haluan! Mutta kun nettiä ja koulutusohjelmia selaili, mikään ei tuntunut tärppäävän. En halua johtamisen tutkintoa, en halua kouluttautua hyväksi esimieheksi, ei kiinnosta kansainvälinen kauppa eikä eteneminen maisteriksi eikä varsinkaan väitellä tohtoriksi. Ainoat mitkä oikeasti kiinnosti, oli sihteerin perusopinnot, puutarha-alan koulutus sekä mahdollisesti joku sosiaaliala. Sihteerikoulutus tuntuu naurettavalta AMK tutkinnon jälkeen ja puutarhakoulua ja sosiaalialaa työnantaja ei maksa....

Viime aikojen keskustelut ovat taas nostaneet pintaan erään toisenkin ajatuksen. Politiikan. Niin paljon kuin sitä vihaan ja inhoan, silti se omana maailmanaan kiehtoo. Mitä se hyödyttää kiroilla kotona tyhmiä päättäjiä ja äänestää tikkataulun mukaan arvottua ehdokasta, jos ei itse ole valmis tekemään mitään asian eteen. Jotkut läheiseni jopa kannustavat minua lähtemään politiikkaan. Mutta itse pyrin olemaan realisti, ilman TosiTeevee tähteyttä tai Facebook tempausta minulla ei ole mitään mahdollista saada ääniä missään vaaleissa. Aivan sama minkälaisia ajatuksia tai ideoita minulla olisi.

Ehkä se sitten menee siihen, mitä kaikki muut tuntuvat eniten pelkäävän. Minusta tulee VAIN assistentti. Surullista ajatella, että olen 30 kymppisenä urani huipulla VAIN assistenttina ilman mitään tavoitteita tai päämäärää. Mutta niin se vain taitaa olla. Kaikki muut haaveet ja toiveet vaatisivat jotain, mitä realismin mukaan ei ole. Vaikka kuinka lottoaisin, tuskinpa se jättipotti koskaan kohdalle osuu. Ja vaikka politiikkaankin yrittäisin, taitaisi se jäädä kesken, kuten kaikki muukin mitä yritän tehdä. Ja jos lääkäriin on uskomista, tuskinpa minusta sitä kotiäitiäkään tulee...

Tähän se on tyydyttävä ja jotenkin jollain ihme konstilla opittava olemaan tyytyväinen siihen, mitä tällä hetkellä on.

sunnuntai 3. lokakuuta 2010

Alkoholi

Tuo elämän eliksiiri. Nautinnon lähde. Biletyksen takaaja. Perjantai-illan pelastaja. Hyvän ruuan kruunaaja. Rentoutumisen edellytys.... Vai onko sittenkään?

En voi väittää koskaan olleeni alkoholin suurkuluttaja, mutta en todellakaan mikään absolutistikaan. Pullo poikineen on kulunut siideriä, viiniä ja ehkä muutama kirkaskin. Olen nauttinut sivistyneesti muutaman lasin punaviiniä hyvän ruuan kera, mutta olen onnistunut myös vetämään itseni siihen kuntoon, että norjan kielen harjoituksetkin ovat pelottavan tuttuja. Onneksi näin on käynyt vain ehkä kerran tai pari vuodessa, ei siis mielestäni ole aihetta huolestua.

Yllättäen viime aikoina olen huomannut asiassa muutoksia. Suuria Muutoksia. Keväällä olimme työporukan kanssa reissussa. Mukana oli pullotolkulla siideriä, lonkeroa ja kaljaa, kuten asiaan kuuluu. Reissu oli keskellä viikkoa joten päätin heti, että nyt pitää osata olla nätisti. Nautiskelinkin saunalla vain pari siideriä ja lisänä kivennäisvettä. Paluumatkalla kuitenkin iski "joku". Hörpin kauhealla vauhdilla vielä pari siideriä lisää, syystä, jota en itsekään tajunnut. Ja sitten se iski. Kauhea morkkis. Miksi ihmeessä taas piti? En voi väittää olleeni humalassa eikä seuraavana aamuna ollut krapulaa, mutta se henkinen olotila. Oliko tämä taas fiksua? Miksi piti taas lähteä muiden hömpötyksiin mukaan? Työpaikalla tunsin pitkästä aikaa vanhat "hyvät" paniikin oireet. Vain vaivoin sain keskityttyä töihin en fyysisen vaan henkisen krapulan takia.

Muutama viikko sitten oli isommat kekkerit, joissa jälleen kerran tarjoutui tilaisuus lähteä baariin ja ns. vetästä perseet olalle. Omaan mielialaani kuitenkin vaikutti päällä oleva paha flunssa, joka kaatoi perjantai-iltana sänkyyn jo kymmenen aikaan, ilman pisaraakaan alkoholia. Lauantaille olimme ostaneet pullon kuohuviiniä, jota nautiskelinkin pari lasia hotellin kylpyammeessa loikoillen ja todella nauttien! Illemmalla menimme baariin ja tilasin siellä siiderin. Sitten iski stoppi. En meinannut millään saada edes sitä yhtä siideriä juotua. Menihän se siinä illan aikana, kun otin kyytipojaksi kivennäisvettä. Flunssa teki taas tepposet ja sängyssä olimme jälleen yhdentoista aikaan.

Mutta kuinkas taas kävikään. Vaikka join ne kolme annosta alkoholia yhteensä 5 tunnin aikana enkä todellakaan ollut humalassa, heräsin aamuyöstä kylmään hikeen. Ihmeissäni ja paniikin oireet niskassa laskin, että eihän minulla enää voinut olla alkoholia veressä. Ei mitenkään vaikka kuinka laskin tunteja ja annoksia. Silti se hemmetin henkinen krapula iski päälle ja kaiken lisäksi vielä herätti unesta! Sen verran pääkoppa oli sekaisin, että sinä yönä ei sitten enää nukuttukaan. Mutta aamulla muiden herätessä ja kömpiessä tapahtumapaikalle en voinut olla tyytyväisempi. Yksi jos toinen kävi halailemassa puita ja vessanpönttöjä elimistön tehdessä hidasta kuolemaa. Mutta minullapas ei ollut hätäpäivää!

Eilen avasimme jälleen perinteisen perjantaipunkkupullon. Sain nautittua puolitoista lasia, ja sitten iski stoppi. Hyvän pihvin ja perunoiden kanssa meni kuitenkin vielä toinen puolitoista lasia alas. Ja sitten iski morkkis. Oliko taas pakko? Miksi pitää juoda, vaikka tiedän mitä siitä seuraa? Missä vaiheessa minä opin?

Nykyään yhä useammin päässäni pyörii ajatus absolutismista. Toisaalta se on pelottava ajatus. Menetänkö sillä jotain? Kadotanko yhteyden johonkin menneeseen? Toisaalta punaviini on oikeasti todella hyvää ruuan kanssa ja jopa nautin siitä! Haluanko luopua tästä hyvästä nautinnosta? Ajatus on kuitenkin myös eräällä tapaa helpottava. En tarvitse enää alkoholia pitääkseni hauskaa. En tarvitse promilleja rentoutuakseni. Ei tarvitse enää kärsiä krapulaa nollatakseen "raskasta" elämää.

Pitänee etsiä joku kultainen keskitie. Sallia itselle se lasi tai kaksi oikeasti vain ja ainoastaan ruuan kanssa. Baarissa käydessä voisi pidättäytyä vain kivennäisvedessä ja kokiksessa. Tai jättää baarit kokonaan väliin. Juhlapäivinä voisi naukkailla sen lasin tai kaksi kuohuviiniä, mutta oikeasti vain hyvästä syystä, ei huvikseen. Ja sitten voikin alkaa miettiä, mitenkäs selität 30-kymppisenä naisena lähipiirille, miksi et enää juokaan alkoholia? Päätelmähän on aivan varmasti kaikilla sama : se on kuitenkin raskaana. Niinpä niin...Tuleepahan ainakin punnitua tosi ystävät muka ystävien joukosta!

PS. Ja mitenköhän pitäisi suhtautua tuohon nurkassa pulputtavaan viinipannuun? Noh, onhan se omenan hyötykäyttöä tuokin. Ja joulukin on tulossa, tietääpähän lähipiiri, mitä saavat joululahjaksi :)

lauantai 25. syyskuuta 2010

Mitä minä haluan tehdä?

Ihminen tarvitsee harrastuksia, jotta pysyisi edes jotenkin järjissään. Pelkkä työ-koti-työ-koti reitti voi olla ihan mukavaa joskus, mutta aina välillä pitää tehdä jotain joka irrottaa ajatukset normaalirutiineista. Ongelma onkin siinä, että mitä ihmettä sitä tekisi ja keksisi?? Raha ja talous luonnollisesti säätelee myös omalta osaltaan valintoja. Vaikka kuinka haluaisin en tässä taloustilanteessa voi harrastaa matkustelua, en ainakaan niin usein kuin siltä tuntuisi. Olisihan se kiva joka perjantai lennähtää jonnekin päin Eurooppaa ja palata sunnuntaina illalla takaisin. Mutta yleensä vilkaisu tilin saldoon palauttaa ikävästi maan pinnalle.

Kuten edellisessäkin kirjoituksessani viittasin, liikuntaa pitäisi harrastaa. Ja voi pojat sitä on kokeiltukin. Aikoinaan vielä kotikotona asuessani isäni sai minut innostumaan golfista. Hommattiin bägit ja mailat ja kaikki kalliit varusteet. Käytiin lauantai aamuisin pelaamassa ja oli niin kivaa että! Vuoden sitä kesti, sitten se vaan jäi. Muutin omaan kotiini ja harrastus unohtui. Samoihin aikoihin ravasin talvet jääkiekko-otteluissa. Fanaattinen kannastushuuma vei mennessään aina kauden alkaessa. Mutta sitten sekin laantui. Tällä hetkellä golf bägi pölyyntyy kellarissa ja jääkiekon sarjatilanteesta ei ole mitään aavistusta.

Muitakin liikuntamuotoja on tullut kokeiltua. Hommasin pari vuotta sitten kalliit ratsastusvarusteet ja päätin, että aloitan yli 10 vuoden tauon jälkeen ratsastuksen. Lähdin tallille ja ostin 10 kerran kortin. Varasin kerran viikkoon tunteja ja kävinkin niillä. Mutta jotenkin taas kerran tuntui siltä, että en päässyt mukaan toimintaan. Muut ihmiset juttelivat keskenään niitä näitä minun jäädessä lähes kokonaan ulkopuolelle. Olihan se hieno tunne olla jälleen hevosen selässä ja hallita isoa eläintä, mutta ne ihmiset...ei ollut minun paikkani.

Sitten innostuin joogasta. Ostin ohjekirjat ja WiiFitin ja hankkiuduin joogatunneille. Ah sitä ihanan rentoa tunnetta tuntien jälkeen ja sitä harmoonista oloa, jonka sai totaalisesta rauhottumisesta ja hiljentymisestä. Nautin siitä todella ja tein joka päivä muutaman minutin harjoituksia. Sitä kesti sen yhden talvikauden. Nyt on golf bägin vieressä WiiFit lauta keräämässä yhtä kunnioitettavaa pölykerrosta päällensä.

Käsitöitäkin olen kokeillut. Päätin kutoa liivin, sitten villapaidan, sitten kaulaliinan ja tilkkutyynyn. Ja kaikki ovat keskeneräisinä kaapissa yhtenä epämääräisenä lanka- ja puikkokasana. Niin ja ne ristipistotyöt! Kaksi vuotta sitten päätin tehdä kaikille joulukortit ristipistotöinä. Noh, yksikään ei päätynyt postiin asti. Niitä muuten yritin aloitella taas uudelleen tänä syksynä. Taisin jaksaa kaksi kertaa tehdä niitä...ja tuolla ne taas ovat, kaapin perällä.

Uusin villitykseni on autot ja autohifi. Niihin olen sitoutunut jopa niin paljon, että olen lähtenyt mukaan yhdistysten toimintaan liittymällä hallituksen jäseneksi. Nyt onkin mukana velvollisuuksia ja ns. pakollisia tehtäviä, jotka pitää tehdä Muiden Ihmisten takia! Enää en voi vedota omaan laiskuuteeni ja heittää rukkasia nurkkaan, koska sitten pilaan muidenkin ihmisten harrastuksen. Mutta silti takaraivossani pyörii peikko iän ikuisesta kesken jättämisestä. Kuinka kauan tätäkin jaksan? Koska iskee kyllästyminen? Jätänkö muut pulaan kuten olen itseni jättänyt monet kerrat?

Keksiiköhän ihminen ikinä Sitä Oikeaa Harrastusta, josta jaksaisi innostua joka kerta uudelleen ja jonka parissa jaksaisi pyöriä vuodesta toiseen? Sanovathan toki monet, että kaikkea pitää kokeilla. Toki niin onkin. Mutta se, että ei ole mitään intohimon kohdetta, ei mitään sellaista joka saisi perhoset vatsan pohjalle, ei mitään sellaista, joka antaisi kimmokkeen jaksaa yrittää aina yhä uudelleen ja uudelleen, se on aika ... tyhjää ... Kaipaan sitä fanaattista tunnetta, jonka tunsin nuorena jääkiekko-otteluissa. Tai sitä onnistumisen tunnetta, kun pääsin kuin pääsinkin hevosella sen esteradan läpi. Mistä löytäisin sen uudelleen? Mitä minä oikeasti haluan tehdä?

torstai 16. syyskuuta 2010

Kurvikas Nainen

Olin joskus hoikka. Harrastin joka päivä liikuntaa ja huhkin ja riehuin ties minkä urheilulajin parissa. Vaikka söin ihan mukavasti, silti paino pysyi kurissa kuin ihmeen kaupalla.

Sitten tapahtui jotain. Yhtäkkiä kaikki vaatteet alkoivat puristaa ja kiristää. Oli pakko lähteä ostamaan isompia vaatteita ettei olisi ylimääräiset tursunneet ylitse ties mistä kohdista. Ja sitten alkoi se laihdutusvillitys. Pakko käydä lenkillä, että laihtuu. Pakko käydä salilla, että laihtuu. Säilytän tämän vaatteen, koska kyllä se kohta sopii minulle, kunhan laihdun.

Työpaikalla toimi Painonvartijoiden pistelaskuarmeija. Liityin heikkona hetkenä mukaan ja aloin laskea kaikkea mitä syön. Mitä siitä sain? Jatkuvan nälän, päänsäryn, kiukkuisuuden ja ... paino pysyi lähes tulkoon samoissa. Luovutin ja totesin, että tämä ei ole minua varten. Samaan aikaan elämä heitteli ikävällä tavalla eteen ja taakse ja jokainen nainenhan tietää, mitä käy kun masentuu. Oi sitä suklaan ja punaviinin määrä!!

Päivänä eräänä astuin jälleen vaa'alle ja meinasin pyörtyä. Painoa oli tullut n. 15 kg lisää. Ja eikun taas kuurille. Keventämään! Oppimaan uusia elämän tapoja. Teemalla en laihduta vaan harjoittelen uuden elämän tavan. Ostin juoksulenkkarit, lähdin lenkille. Ostin kuntosalikortin, lähdin salille. Laskin kaloreita, tein eväitä, suunnittelin aterioita. Ja ihme ja kumma sain tiputettua 10 kiloa elopainoa pois. Mutta kuinkas sitten kävikään...Ei jaksa, ei vaan jaksa. Vaikka kuinka kaahotin elämäntapamuutoksista totesin itsekin, että mihinkäs sitä koira karvoistaan pääsisi. Aina ne samat tavat palasivat, vaikka kuinka yritin ja pinnistelin.

Nyt tuo 10 kiloa on tullut takaisin. Ihan vielä ei korkojen kera... Ja mitä minä teen? En yhtään mitään!!! Ei voisi vähempää kiinnostaa! Okei, ostin salikortin, mutta senkin vain sen takia, että olisi jotain tekemistä pimeinä iltoina ja jos mukana lähtee muutama kilo, mikäs sen mukavampaa. Mutta vaa'alle en enää astu, piste. Olen vihdoinkin oppinut sen, että tämä on minun painoni. Useiden yritysten ja erehdysten ja taisteluiden ja muutosten jälkeen painoni palaa aina tähän samaan lukemaan. Miksi siis taistelisin sitä vastaan?

Kaikkien hömpötysten jälkeen olen yrittänyt opettaa itselleni uuden sanonnan : Olen lihava ja ylpeä siitä! Joissakin maissahan pyöreyttä pidetään vaurauden merkkinä. Jospa lukeutuisinkin siihen kastiin? Miksi pitäisi käyttää puolet päivästä sen miettimiseen, mitä voin syödä ja mitä en ja kaupassa tuhlata aikaa etikettien ja kaloritietojen lukemiseen. Minulla on parempaakin tekemistä! Naisessa pitää olla jotain mistä saa kiinni eikä tarvitse pelätä, että lähtee tuulen mukana lentoon. Se on minun mielipiteeni sanokoot terveysintoilijat mitä muuta tahansa!

sunnuntai 29. elokuuta 2010

Tasa-arvo(ako?)

Kyllä, haluan nostaa sen esiin. Sen peikon, jota feministit kuuluttavat ja jota sovinistit haukkuvat. Tasa-arvon. Sanasta on tullut jo niin trendikäs, että siitä on tullut jo latteuksien huipentuma. Työelämässä sitä viljellään samaan tahtiin kuin visioita, missioita ja strategioita. Kouluihin ja työpaikoille suunnitellaan sukupuolikiintiöitä, palkkoja yritetään saada samalle tasolle ja väkisin tehdä kaikista ihmisistä sukupuoletonta massaa.Mutta yhdessä asiassa ei ihmisten mielipidettä ihan helpolla muutetakaan. Samat ihmiset, jotka paasaavat naisten arvon nostamisesta ja palkkojen yhdenmukaistamisesta katsovat lapsetonta 30-vuotiasta naista kuin ruttopotilasta.

30-vuotias sinkkumies on edelleen ihailtava henkilö. Vaikka isyys ja perheen perustaminen ovat ns. muodikasta ei kukaan katso kieroon, jos 30-vuotias nuori mies kertoo elävänsä mukavaa sinkkuelämää. Joko asiaan ei kiinnitetä mitään huomiota tai jopa miestä kehutaan, kun hän on onnistunut välttämään naisten sitoutumisyritykset. Sukulaisetkin uskovat miehen keskittyvään uraansa tai opiskeluun ja ovat tyytyväisiä vallitsevaan tilanteeseen. Kaikista perhe- ja isyyshössötyksistä huolimatta, 30-vuotias mies tuntuu edelleen olevan joko harmaata massaa tai mies, joka tietää mitä elämältään haluaa.

Mutta annapas olla, kun 30-vuotias nainen sanoo olevansa lapseton. Juujuu, tiedän kyllä, että naiset synnyttävät yhä vanhempana ja moni nainen keskittyy uran luomiseen mielummin kuin äitiyteen, mutta SILTI! Työpaikan kahvipöytäkeskusteluissa vilisee tarinoita lasten koulupäivistä, päiväkodin ensimäisistä askartelutöistä ja siitä, kuinka omaa aikaa on niin vähän. Ja voi sitä kurjaa lapsetonta naista, joka yrittää kommentoida keskusteluun jotain. Hän saa osakseen vain sääliviä katseita ja ehkä lausahduksen "ai niin, sullahan ei olekaan lapsia".

Sukulaiset ja vanhemmat kyselevät yhä useammin, koskas sitä jälkikasvua onkaan tulossa. Olettekos te edes yrittäneet? Onko edes harkinnassa? Kaveripiiri kapenee kapenemistaan, kun yksi jos toinen pullauttelee maailmaan pieniä ihmisiä, jotka vaativat huomiota 24/7 ja kaikki muu ympäriltä unohtuu. Julkisuudessa ja lehtien mielipidepalstoilla yksi jos toinen hehkuttaa, että nainen on todellinen nainen vasta tultuaan äidiksi. Pari päivää sitten luin lehtiartikkelin, jossa kerrottiin yhä useamman sinkkunaisen hakeutuvan hedelmöityshoitoon, vaikka elämän miehestä ei ole tietoakaan.

Pitkään ajattelin, että kuka haluaa lapsia? Halusin kouluttaa itseäni ja kehittää itseäni työssä. Olin tyytyväinen olotilaani ja parisuhteeseeni. Kaikki oli ihan hyvin. Kun luin netistä artikkelin, että naisten hedelmällisyys alkaa laskea, kun hän täyttää 30 vuotta, tunsin ensimmäisen kouristuksen alavatsassa. Tämä yhdessä kaiken mahdollisen edellämainitsemieni seikkojen kanssa tunne siitä, että olen omituinen kummajainen, vain vahvistui entisestään.

Nyt elän kauhun tasapainoa. On hetkiä, jolloin kaikki on hyvin. Olen onnellinen ja iloinen. Mutta se ei tarvitse kuin yhden artikkelin, yhden ilmoituksen lehdessä, yhden lauseen kahvipöydässä tai yhden kysymyksen äidiltäni ja kaikki sortuu. Kuristava tunne kurkussa pahenee ja silmäkulmiin ilmestyy ylimääräistä kiillettä, vaikka kuinka puren hampaita yhteen. Mikseivät ihmiset voi ymmärtää, kuinka paljon pienetkin sanat voivat satuttaa?

sunnuntai 22. elokuuta 2010

Muodin pyörteissä

En ole koskaan oikein seurannut muotia. Olen pukenut päälleeni juurikin sitä, mikä sillä hetkellä tuntuu parhaimmalta. Viime aikoina olen huomannut juuttuvani TVn ääreen aina, kun tulee jotain muotiin liittyvää. Muodin huipulle, Huippumalli haussa ja puhumattkaan näistä lukuisista nuorennusitsensäetsimishyväksymis ohjelmista. Lisäksi olen selaillut Glorian ja viimeaikoina myös Trendin sivuja ihaillen muotikuvia ja ostosvinkkejä. Kaikista saa miljoonia vinkkejä siihen, mitä sitä oikein joka päivä pitäisikään päällensä.

Tai niinhän sitä luulisi...

Joka ikinen kerta, kun menen vaatekauppaan, lähden sieltä tyhjin käsin pois. Kauppaan astuessani minulla on selkeä mielikuva siitä, mitä haluan ja mitä etsin. Joskus käy niin, että kyseistä vaatekappaletta vain ei ole kyseisessä kaupassa ja sen hyväksynkin. Eihän joka paikassa voi olla kaikkea mahdollista. Mutta miten käykään sitten, kun löydän etsimäni?

Se ilon tunne, kun oikeasti löytää haluamansa, katoaa viimeistään sovituskopissa. Hyvin usein käy niin, että vaate ei vain yksinkertaisesti istu. Joku koko on aivan liian pieni ja ylimääräiset jenkkakahvat tursuavat vääristä paikoista. Seuraava koko onkin sitten aivan liian suuri ja vaatekappale näyttää lähinnä teltalta tai tarvitsisi olkaimet pysyäkseen päällä. Malli ei vain yksinkertaisesti ole tehty minulle.

Toinen vaihtoehto, mihin huomaan törmääväni vielä useammin, on ikäsovinnaisuus. Vaate saattaa istua kuin hansikas ja näyttääkin ihan hyvältä, mutta kun tarkemmin asiaa mietin se ei vain tunnu sopivan "minun ikäiselleni" naiselle. Lyhyt hame ja toppi saa minut näyttämään lähinnä epätoivoiselta, joka haikailee teinivuosien perään. Jakkupuvussa tunnen itseni vanhapiikatädiksi, joka pukeutuu vain sellaisiin vaatteisiin, missä ei vahingossakaan tule huomatuksi.


En koskaan ymmärrä sitä, miksi joku vaate näyttää toisen päällä aivan mahtavan upealta, mutta omassa kropassani aivan joltain muulta. Okei, myönnetään, olen pyöreämpi ja muodokkaampi kuin ne muotilehtien missit ja mallit. Mutta entäs sitten ne tukevammat Ladyt, joita televisiossa puetaan? Nehän näyttävät julmetun kauniilta ja seksikkäiltä pienen opastuksen jälkeen! Miksi samat konstit eivät toimi minulla?

Muutama viikko sitten sain taas hyvän opetuksen. Lähdimme käymään keskustassa ja päätin kerrankin laittautua. Tuhersin meikit naamaan, kaivoin polvipituisen hameen ja hieman avonaisemman paidan kaapista ja jaksoin jopa väkertää sukkanauhat stay uppeineen päälle. Kruunasin asusteeni suhteellisen korkeilla korkkareilla ja peiliin katsoessani olin jopa tyytyväinen siihen, mitä siellä näin! Kaupungille päästyämme kävelimme terassin ohi, jossa istui porukka n. 20-vuotiaita naisia ja miehiä. Huomasin, että he vilkuilivat meitä ja kävelin ylpeästi pää pystyssä ohi. Kunnes kuulin sen valtaisan narunremakan, mikä porukassa repesi... Väkisinkin mieleeni nousi ajatus : näytänkö taas naurettavalta?

torstai 19. elokuuta 2010

Maan vetovoima...

Minulla on aina ollut pienet rinnat. Tarpeeksi pieniä rintaliivien kokoja ei meinannut löytyä mistään. AA kuppi vaihtui jossain vaiheessa A:ksi ja siitä ehkä hieman B:n puolelle. Muutama vuotta sitten totesin, että vanhat liivit ovat palvelleet jo tarpeeksi ja päätin mennä oikein asiantuntija liikkeeseen, jotta saisin kerralla oikeanlaiset liivit. Myyjä kyseli kokoani ja vastasin vanhasta tottumuksesta, että kai se jotain B taitaa olla. Ihmettelin, kun myyjä katsoi hieman pitkään ja lähti sitten hakemaan liivejä hyllystä.

Sain käteeni neljät erilaiset liivit ja saatteeksi sovituskoppiin, kokeiles noita. Riisuuduin ja laitoin ensimmäiset päälleni. Jo ennen hakasten kiinnitystä totesin, että ei mitään toivoa. Joka paikasta tursui ja pursui ylitse. Hihkaisin myyjän paikalle ja pyysin isompaa kokoa. Muutaman sovituksen jälkeen tuntui siltä, että sopiva yksilö oli löytynyt. Otin liivit pois päältäni vilkaisin kokomerkintää. Järkytys oli suuri, kun lapussa luki D kirjain!!!

Muistan, kun tiirailin peilikuvaani ja toivomalla toivoin, että rintavarustukseni kasvaisi. Näytin enemmän pojalta kuin tytöltä eikä auttanut, vaikka miten kireitä toppeja olisin päälleni kiskonut. Jossain vaiheessa kuitenkin on tapahtunut jotain. Muutama viikko sitten oli pakko mennä kotona peilin eteen ja katsoa, missä oikein mennään. Pienet pyöreät pallukat ovat kasvaneet jättimäisiksi löllyköiksi. Ennen eteen päin osoittaneet nännit ovat kääntyneet alas päin. Rintojen alle jää "musta aukko" eli suomeksi alue, joka tuskin tulee enää koskaan näkemään päivän valoa ilman avustusta.

Tänään töissä ihmettelin vessan peilistä, mitä likaa nenässäni on. Huomasin sen olevan kuivunutta nahkaa. Ensimmäisenä tuli mieleeni, että olenko aamulla unohtanut kosteusvoiteen. Ei, kyllä minä sitä laitoin aivan normaalisti. Olenko sitten polttanut kasvoni ja siksi nahka irtoilee? No enpä kyllä ole ollut auringossakaan. Omituista, minulla on aina ollut rasvainen iho.

Työkaverini astui sisään juuri kun tuijottelin itseäni nenä kiinni peilissä. Tokaisin hänelle, että jopas lähtee nahka nenän päästä. Muutaman vuoden vanhempi työkaverini hymähti ja totesi : siitä se rapistuminen alkaa...

tiistai 17. elokuuta 2010

Mistä se iski?

Joulukuussa se tuli täyteen. Maaginen 30 vuotta. Mistä se oikein tuli? Miten se pääsikin niin yllättämään? En edes järjestänyt juhlia, ei huvittanut. Sehän on vain numero, mitä sitä juhlimaan.

Aikaisemmin olen aina naureskellut ihmisille, jotka valittelevat vanhenemistaan. Sehän on maailman luonnollisin asia. Jokainen ihminen vanhenee ja vanhetessa viisastuu. Varttuneemmat ihmiset ovat nähneet enemmän ja osaavat arvostaa elämää paremmin. Vanheneminen on vain hyvä asia! Ja en malttanut odottaa, että saisin lisää ikää ja kokemuksia.

Sitten se iski; kolmekympin kriisi. Eräänä kauniina päivänä huomasin ajattelevani, että olen jo oikeasti näin vanha. Urheilijat ovat järjestään minua nuorempia. Työpaikalle tulleet uudet työntekijät olivat nuorempia kuin minä. Lehdissä esitellyt julkkikset ovat nuorempia kuin minä. Ja oikeasti siitä kouluajasta on jo toistakymmentä vuotta!!!

Olenko sitten viisaampi ja osaanko arvostaa elämää paremmin kuin 10 vuotta sitten? En todellakaan. Mitä enemmän ikää tulee, sitä enemmän nousee avoimia kysymyksiä joihin ei tunnu olevan vastauksia. Kysymysten muotokin on muuttunut hankalampaan suuntaan. Ennen suurin ongelma koski lähinnä ulkoista olemusta, kun taas tällä hetkellä pienin kysymys mielessäni koskee elämän perimmäistä tarkoitusta. Ehkä olen oppinut arvostamaan tiettyjä asioita elämässä, mutta olen totta vieköön oppinut myös vaatimaan enemmän.

Kriisi on tuonut mukanaan täysin uudenlaisia ajatuksia ja tuntemuksia. Sellaisia mielikuvia, joita en koskaan kuvitellut saavani. Sellaisia haaveita, joille ennen tuhahdin huvittuneena tai välinpitämättömänä. Ne asiat, joita pidin tylsinä ja tavallisina ja joita halusin karttaa viimeiseen asti, tuntuvat nyt täysin luonnollisilta ja tavoittelemisen arvoisilta. Jopa sellaisilta, että ne olisi pakko saada!

Miten tästä selvitään? Miten tämän pääkopan saisi järjestykseen? Miten saisin elämäni järjestykseen? Pitääkö ne saada järjestykseen? Voiko elää kaaoksessa? Onko hyväksyttävää elää tuuliajolla? Pitääkö tehdä niin, kuin on hyväksyttävää vai niin kuin tuntuu parhaammalta? Mikä tuntuu parhaammalta? MITÄ MINÄ HALUAN???