Kyllä, haluan nostaa sen esiin. Sen peikon, jota feministit kuuluttavat ja jota sovinistit haukkuvat. Tasa-arvon. Sanasta on tullut jo niin trendikäs, että siitä on tullut jo latteuksien huipentuma. Työelämässä sitä viljellään samaan tahtiin kuin visioita, missioita ja strategioita. Kouluihin ja työpaikoille suunnitellaan sukupuolikiintiöitä, palkkoja yritetään saada samalle tasolle ja väkisin tehdä kaikista ihmisistä sukupuoletonta massaa.Mutta yhdessä asiassa ei ihmisten mielipidettä ihan helpolla muutetakaan. Samat ihmiset, jotka paasaavat naisten arvon nostamisesta ja palkkojen yhdenmukaistamisesta katsovat lapsetonta 30-vuotiasta naista kuin ruttopotilasta.
30-vuotias sinkkumies on edelleen ihailtava henkilö. Vaikka isyys ja perheen perustaminen ovat ns. muodikasta ei kukaan katso kieroon, jos 30-vuotias nuori mies kertoo elävänsä mukavaa sinkkuelämää. Joko asiaan ei kiinnitetä mitään huomiota tai jopa miestä kehutaan, kun hän on onnistunut välttämään naisten sitoutumisyritykset. Sukulaisetkin uskovat miehen keskittyvään uraansa tai opiskeluun ja ovat tyytyväisiä vallitsevaan tilanteeseen. Kaikista perhe- ja isyyshössötyksistä huolimatta, 30-vuotias mies tuntuu edelleen olevan joko harmaata massaa tai mies, joka tietää mitä elämältään haluaa.
Mutta annapas olla, kun 30-vuotias nainen sanoo olevansa lapseton. Juujuu, tiedän kyllä, että naiset synnyttävät yhä vanhempana ja moni nainen keskittyy uran luomiseen mielummin kuin äitiyteen, mutta SILTI! Työpaikan kahvipöytäkeskusteluissa vilisee tarinoita lasten koulupäivistä, päiväkodin ensimäisistä askartelutöistä ja siitä, kuinka omaa aikaa on niin vähän. Ja voi sitä kurjaa lapsetonta naista, joka yrittää kommentoida keskusteluun jotain. Hän saa osakseen vain sääliviä katseita ja ehkä lausahduksen "ai niin, sullahan ei olekaan lapsia".
Sukulaiset ja vanhemmat kyselevät yhä useammin, koskas sitä jälkikasvua onkaan tulossa. Olettekos te edes yrittäneet? Onko edes harkinnassa? Kaveripiiri kapenee kapenemistaan, kun yksi jos toinen pullauttelee maailmaan pieniä ihmisiä, jotka vaativat huomiota 24/7 ja kaikki muu ympäriltä unohtuu. Julkisuudessa ja lehtien mielipidepalstoilla yksi jos toinen hehkuttaa, että nainen on todellinen nainen vasta tultuaan äidiksi. Pari päivää sitten luin lehtiartikkelin, jossa kerrottiin yhä useamman sinkkunaisen hakeutuvan hedelmöityshoitoon, vaikka elämän miehestä ei ole tietoakaan.
Pitkään ajattelin, että kuka haluaa lapsia? Halusin kouluttaa itseäni ja kehittää itseäni työssä. Olin tyytyväinen olotilaani ja parisuhteeseeni. Kaikki oli ihan hyvin. Kun luin netistä artikkelin, että naisten hedelmällisyys alkaa laskea, kun hän täyttää 30 vuotta, tunsin ensimmäisen kouristuksen alavatsassa. Tämä yhdessä kaiken mahdollisen edellämainitsemieni seikkojen kanssa tunne siitä, että olen omituinen kummajainen, vain vahvistui entisestään.
Nyt elän kauhun tasapainoa. On hetkiä, jolloin kaikki on hyvin. Olen onnellinen ja iloinen. Mutta se ei tarvitse kuin yhden artikkelin, yhden ilmoituksen lehdessä, yhden lauseen kahvipöydässä tai yhden kysymyksen äidiltäni ja kaikki sortuu. Kuristava tunne kurkussa pahenee ja silmäkulmiin ilmestyy ylimääräistä kiillettä, vaikka kuinka puren hampaita yhteen. Mikseivät ihmiset voi ymmärtää, kuinka paljon pienetkin sanat voivat satuttaa?
sunnuntai 29. elokuuta 2010
sunnuntai 22. elokuuta 2010
Muodin pyörteissä
En ole koskaan oikein seurannut muotia. Olen pukenut päälleeni juurikin sitä, mikä sillä hetkellä tuntuu parhaimmalta. Viime aikoina olen huomannut juuttuvani TVn ääreen aina, kun tulee jotain muotiin liittyvää. Muodin huipulle, Huippumalli haussa ja puhumattkaan näistä lukuisista nuorennusitsensäetsimishyväksymis ohjelmista. Lisäksi olen selaillut Glorian ja viimeaikoina myös Trendin sivuja ihaillen muotikuvia ja ostosvinkkejä. Kaikista saa miljoonia vinkkejä siihen, mitä sitä oikein joka päivä pitäisikään päällensä.
Tai niinhän sitä luulisi...
Joka ikinen kerta, kun menen vaatekauppaan, lähden sieltä tyhjin käsin pois. Kauppaan astuessani minulla on selkeä mielikuva siitä, mitä haluan ja mitä etsin. Joskus käy niin, että kyseistä vaatekappaletta vain ei ole kyseisessä kaupassa ja sen hyväksynkin. Eihän joka paikassa voi olla kaikkea mahdollista. Mutta miten käykään sitten, kun löydän etsimäni?
Se ilon tunne, kun oikeasti löytää haluamansa, katoaa viimeistään sovituskopissa. Hyvin usein käy niin, että vaate ei vain yksinkertaisesti istu. Joku koko on aivan liian pieni ja ylimääräiset jenkkakahvat tursuavat vääristä paikoista. Seuraava koko onkin sitten aivan liian suuri ja vaatekappale näyttää lähinnä teltalta tai tarvitsisi olkaimet pysyäkseen päällä. Malli ei vain yksinkertaisesti ole tehty minulle.
Toinen vaihtoehto, mihin huomaan törmääväni vielä useammin, on ikäsovinnaisuus. Vaate saattaa istua kuin hansikas ja näyttääkin ihan hyvältä, mutta kun tarkemmin asiaa mietin se ei vain tunnu sopivan "minun ikäiselleni" naiselle. Lyhyt hame ja toppi saa minut näyttämään lähinnä epätoivoiselta, joka haikailee teinivuosien perään. Jakkupuvussa tunnen itseni vanhapiikatädiksi, joka pukeutuu vain sellaisiin vaatteisiin, missä ei vahingossakaan tule huomatuksi.
En koskaan ymmärrä sitä, miksi joku vaate näyttää toisen päällä aivan mahtavan upealta, mutta omassa kropassani aivan joltain muulta. Okei, myönnetään, olen pyöreämpi ja muodokkaampi kuin ne muotilehtien missit ja mallit. Mutta entäs sitten ne tukevammat Ladyt, joita televisiossa puetaan? Nehän näyttävät julmetun kauniilta ja seksikkäiltä pienen opastuksen jälkeen! Miksi samat konstit eivät toimi minulla?
Muutama viikko sitten sain taas hyvän opetuksen. Lähdimme käymään keskustassa ja päätin kerrankin laittautua. Tuhersin meikit naamaan, kaivoin polvipituisen hameen ja hieman avonaisemman paidan kaapista ja jaksoin jopa väkertää sukkanauhat stay uppeineen päälle. Kruunasin asusteeni suhteellisen korkeilla korkkareilla ja peiliin katsoessani olin jopa tyytyväinen siihen, mitä siellä näin! Kaupungille päästyämme kävelimme terassin ohi, jossa istui porukka n. 20-vuotiaita naisia ja miehiä. Huomasin, että he vilkuilivat meitä ja kävelin ylpeästi pää pystyssä ohi. Kunnes kuulin sen valtaisan narunremakan, mikä porukassa repesi... Väkisinkin mieleeni nousi ajatus : näytänkö taas naurettavalta?
Tai niinhän sitä luulisi...
Joka ikinen kerta, kun menen vaatekauppaan, lähden sieltä tyhjin käsin pois. Kauppaan astuessani minulla on selkeä mielikuva siitä, mitä haluan ja mitä etsin. Joskus käy niin, että kyseistä vaatekappaletta vain ei ole kyseisessä kaupassa ja sen hyväksynkin. Eihän joka paikassa voi olla kaikkea mahdollista. Mutta miten käykään sitten, kun löydän etsimäni?
Se ilon tunne, kun oikeasti löytää haluamansa, katoaa viimeistään sovituskopissa. Hyvin usein käy niin, että vaate ei vain yksinkertaisesti istu. Joku koko on aivan liian pieni ja ylimääräiset jenkkakahvat tursuavat vääristä paikoista. Seuraava koko onkin sitten aivan liian suuri ja vaatekappale näyttää lähinnä teltalta tai tarvitsisi olkaimet pysyäkseen päällä. Malli ei vain yksinkertaisesti ole tehty minulle.
Toinen vaihtoehto, mihin huomaan törmääväni vielä useammin, on ikäsovinnaisuus. Vaate saattaa istua kuin hansikas ja näyttääkin ihan hyvältä, mutta kun tarkemmin asiaa mietin se ei vain tunnu sopivan "minun ikäiselleni" naiselle. Lyhyt hame ja toppi saa minut näyttämään lähinnä epätoivoiselta, joka haikailee teinivuosien perään. Jakkupuvussa tunnen itseni vanhapiikatädiksi, joka pukeutuu vain sellaisiin vaatteisiin, missä ei vahingossakaan tule huomatuksi.
En koskaan ymmärrä sitä, miksi joku vaate näyttää toisen päällä aivan mahtavan upealta, mutta omassa kropassani aivan joltain muulta. Okei, myönnetään, olen pyöreämpi ja muodokkaampi kuin ne muotilehtien missit ja mallit. Mutta entäs sitten ne tukevammat Ladyt, joita televisiossa puetaan? Nehän näyttävät julmetun kauniilta ja seksikkäiltä pienen opastuksen jälkeen! Miksi samat konstit eivät toimi minulla?
Muutama viikko sitten sain taas hyvän opetuksen. Lähdimme käymään keskustassa ja päätin kerrankin laittautua. Tuhersin meikit naamaan, kaivoin polvipituisen hameen ja hieman avonaisemman paidan kaapista ja jaksoin jopa väkertää sukkanauhat stay uppeineen päälle. Kruunasin asusteeni suhteellisen korkeilla korkkareilla ja peiliin katsoessani olin jopa tyytyväinen siihen, mitä siellä näin! Kaupungille päästyämme kävelimme terassin ohi, jossa istui porukka n. 20-vuotiaita naisia ja miehiä. Huomasin, että he vilkuilivat meitä ja kävelin ylpeästi pää pystyssä ohi. Kunnes kuulin sen valtaisan narunremakan, mikä porukassa repesi... Väkisinkin mieleeni nousi ajatus : näytänkö taas naurettavalta?
torstai 19. elokuuta 2010
Maan vetovoima...
Minulla on aina ollut pienet rinnat. Tarpeeksi pieniä rintaliivien kokoja ei meinannut löytyä mistään. AA kuppi vaihtui jossain vaiheessa A:ksi ja siitä ehkä hieman B:n puolelle. Muutama vuotta sitten totesin, että vanhat liivit ovat palvelleet jo tarpeeksi ja päätin mennä oikein asiantuntija liikkeeseen, jotta saisin kerralla oikeanlaiset liivit. Myyjä kyseli kokoani ja vastasin vanhasta tottumuksesta, että kai se jotain B taitaa olla. Ihmettelin, kun myyjä katsoi hieman pitkään ja lähti sitten hakemaan liivejä hyllystä.
Sain käteeni neljät erilaiset liivit ja saatteeksi sovituskoppiin, kokeiles noita. Riisuuduin ja laitoin ensimmäiset päälleni. Jo ennen hakasten kiinnitystä totesin, että ei mitään toivoa. Joka paikasta tursui ja pursui ylitse. Hihkaisin myyjän paikalle ja pyysin isompaa kokoa. Muutaman sovituksen jälkeen tuntui siltä, että sopiva yksilö oli löytynyt. Otin liivit pois päältäni vilkaisin kokomerkintää. Järkytys oli suuri, kun lapussa luki D kirjain!!!
Muistan, kun tiirailin peilikuvaani ja toivomalla toivoin, että rintavarustukseni kasvaisi. Näytin enemmän pojalta kuin tytöltä eikä auttanut, vaikka miten kireitä toppeja olisin päälleni kiskonut. Jossain vaiheessa kuitenkin on tapahtunut jotain. Muutama viikko sitten oli pakko mennä kotona peilin eteen ja katsoa, missä oikein mennään. Pienet pyöreät pallukat ovat kasvaneet jättimäisiksi löllyköiksi. Ennen eteen päin osoittaneet nännit ovat kääntyneet alas päin. Rintojen alle jää "musta aukko" eli suomeksi alue, joka tuskin tulee enää koskaan näkemään päivän valoa ilman avustusta.
Tänään töissä ihmettelin vessan peilistä, mitä likaa nenässäni on. Huomasin sen olevan kuivunutta nahkaa. Ensimmäisenä tuli mieleeni, että olenko aamulla unohtanut kosteusvoiteen. Ei, kyllä minä sitä laitoin aivan normaalisti. Olenko sitten polttanut kasvoni ja siksi nahka irtoilee? No enpä kyllä ole ollut auringossakaan. Omituista, minulla on aina ollut rasvainen iho.
Työkaverini astui sisään juuri kun tuijottelin itseäni nenä kiinni peilissä. Tokaisin hänelle, että jopas lähtee nahka nenän päästä. Muutaman vuoden vanhempi työkaverini hymähti ja totesi : siitä se rapistuminen alkaa...
Sain käteeni neljät erilaiset liivit ja saatteeksi sovituskoppiin, kokeiles noita. Riisuuduin ja laitoin ensimmäiset päälleni. Jo ennen hakasten kiinnitystä totesin, että ei mitään toivoa. Joka paikasta tursui ja pursui ylitse. Hihkaisin myyjän paikalle ja pyysin isompaa kokoa. Muutaman sovituksen jälkeen tuntui siltä, että sopiva yksilö oli löytynyt. Otin liivit pois päältäni vilkaisin kokomerkintää. Järkytys oli suuri, kun lapussa luki D kirjain!!!
Muistan, kun tiirailin peilikuvaani ja toivomalla toivoin, että rintavarustukseni kasvaisi. Näytin enemmän pojalta kuin tytöltä eikä auttanut, vaikka miten kireitä toppeja olisin päälleni kiskonut. Jossain vaiheessa kuitenkin on tapahtunut jotain. Muutama viikko sitten oli pakko mennä kotona peilin eteen ja katsoa, missä oikein mennään. Pienet pyöreät pallukat ovat kasvaneet jättimäisiksi löllyköiksi. Ennen eteen päin osoittaneet nännit ovat kääntyneet alas päin. Rintojen alle jää "musta aukko" eli suomeksi alue, joka tuskin tulee enää koskaan näkemään päivän valoa ilman avustusta.
Tänään töissä ihmettelin vessan peilistä, mitä likaa nenässäni on. Huomasin sen olevan kuivunutta nahkaa. Ensimmäisenä tuli mieleeni, että olenko aamulla unohtanut kosteusvoiteen. Ei, kyllä minä sitä laitoin aivan normaalisti. Olenko sitten polttanut kasvoni ja siksi nahka irtoilee? No enpä kyllä ole ollut auringossakaan. Omituista, minulla on aina ollut rasvainen iho.
Työkaverini astui sisään juuri kun tuijottelin itseäni nenä kiinni peilissä. Tokaisin hänelle, että jopas lähtee nahka nenän päästä. Muutaman vuoden vanhempi työkaverini hymähti ja totesi : siitä se rapistuminen alkaa...
tiistai 17. elokuuta 2010
Mistä se iski?
Joulukuussa se tuli täyteen. Maaginen 30 vuotta. Mistä se oikein tuli? Miten se pääsikin niin yllättämään? En edes järjestänyt juhlia, ei huvittanut. Sehän on vain numero, mitä sitä juhlimaan.
Aikaisemmin olen aina naureskellut ihmisille, jotka valittelevat vanhenemistaan. Sehän on maailman luonnollisin asia. Jokainen ihminen vanhenee ja vanhetessa viisastuu. Varttuneemmat ihmiset ovat nähneet enemmän ja osaavat arvostaa elämää paremmin. Vanheneminen on vain hyvä asia! Ja en malttanut odottaa, että saisin lisää ikää ja kokemuksia.
Sitten se iski; kolmekympin kriisi. Eräänä kauniina päivänä huomasin ajattelevani, että olen jo oikeasti näin vanha. Urheilijat ovat järjestään minua nuorempia. Työpaikalle tulleet uudet työntekijät olivat nuorempia kuin minä. Lehdissä esitellyt julkkikset ovat nuorempia kuin minä. Ja oikeasti siitä kouluajasta on jo toistakymmentä vuotta!!!
Olenko sitten viisaampi ja osaanko arvostaa elämää paremmin kuin 10 vuotta sitten? En todellakaan. Mitä enemmän ikää tulee, sitä enemmän nousee avoimia kysymyksiä joihin ei tunnu olevan vastauksia. Kysymysten muotokin on muuttunut hankalampaan suuntaan. Ennen suurin ongelma koski lähinnä ulkoista olemusta, kun taas tällä hetkellä pienin kysymys mielessäni koskee elämän perimmäistä tarkoitusta. Ehkä olen oppinut arvostamaan tiettyjä asioita elämässä, mutta olen totta vieköön oppinut myös vaatimaan enemmän.
Kriisi on tuonut mukanaan täysin uudenlaisia ajatuksia ja tuntemuksia. Sellaisia mielikuvia, joita en koskaan kuvitellut saavani. Sellaisia haaveita, joille ennen tuhahdin huvittuneena tai välinpitämättömänä. Ne asiat, joita pidin tylsinä ja tavallisina ja joita halusin karttaa viimeiseen asti, tuntuvat nyt täysin luonnollisilta ja tavoittelemisen arvoisilta. Jopa sellaisilta, että ne olisi pakko saada!
Miten tästä selvitään? Miten tämän pääkopan saisi järjestykseen? Miten saisin elämäni järjestykseen? Pitääkö ne saada järjestykseen? Voiko elää kaaoksessa? Onko hyväksyttävää elää tuuliajolla? Pitääkö tehdä niin, kuin on hyväksyttävää vai niin kuin tuntuu parhaammalta? Mikä tuntuu parhaammalta? MITÄ MINÄ HALUAN???
Aikaisemmin olen aina naureskellut ihmisille, jotka valittelevat vanhenemistaan. Sehän on maailman luonnollisin asia. Jokainen ihminen vanhenee ja vanhetessa viisastuu. Varttuneemmat ihmiset ovat nähneet enemmän ja osaavat arvostaa elämää paremmin. Vanheneminen on vain hyvä asia! Ja en malttanut odottaa, että saisin lisää ikää ja kokemuksia.
Sitten se iski; kolmekympin kriisi. Eräänä kauniina päivänä huomasin ajattelevani, että olen jo oikeasti näin vanha. Urheilijat ovat järjestään minua nuorempia. Työpaikalle tulleet uudet työntekijät olivat nuorempia kuin minä. Lehdissä esitellyt julkkikset ovat nuorempia kuin minä. Ja oikeasti siitä kouluajasta on jo toistakymmentä vuotta!!!
Olenko sitten viisaampi ja osaanko arvostaa elämää paremmin kuin 10 vuotta sitten? En todellakaan. Mitä enemmän ikää tulee, sitä enemmän nousee avoimia kysymyksiä joihin ei tunnu olevan vastauksia. Kysymysten muotokin on muuttunut hankalampaan suuntaan. Ennen suurin ongelma koski lähinnä ulkoista olemusta, kun taas tällä hetkellä pienin kysymys mielessäni koskee elämän perimmäistä tarkoitusta. Ehkä olen oppinut arvostamaan tiettyjä asioita elämässä, mutta olen totta vieköön oppinut myös vaatimaan enemmän.
Kriisi on tuonut mukanaan täysin uudenlaisia ajatuksia ja tuntemuksia. Sellaisia mielikuvia, joita en koskaan kuvitellut saavani. Sellaisia haaveita, joille ennen tuhahdin huvittuneena tai välinpitämättömänä. Ne asiat, joita pidin tylsinä ja tavallisina ja joita halusin karttaa viimeiseen asti, tuntuvat nyt täysin luonnollisilta ja tavoittelemisen arvoisilta. Jopa sellaisilta, että ne olisi pakko saada!
Miten tästä selvitään? Miten tämän pääkopan saisi järjestykseen? Miten saisin elämäni järjestykseen? Pitääkö ne saada järjestykseen? Voiko elää kaaoksessa? Onko hyväksyttävää elää tuuliajolla? Pitääkö tehdä niin, kuin on hyväksyttävää vai niin kuin tuntuu parhaammalta? Mikä tuntuu parhaammalta? MITÄ MINÄ HALUAN???
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)